Alkuviikon saldoani ovat Belfast Boy, Vanja-eno ja Jotain toista. Yhden miehen esitys Belfast Boy ajaa monen isonkin ensemblen ohi. Teatterikesän päävierailuna pidetty Uppsalan Kansallisteatterin Vanja-eno jää minun toistaiseksi kolmen näytelmän listallani pronssille. Enää en toista joskus tekemääni virhettä syyttelemällä Tsehovia. Luettuna klassikkoteksti kuitenkin osuu maaliin. Nyt on jätettävä kumartelematta pitkin Eurooppaa kuuluisaksi tullutta liettualaisohjaajaa Yana Rossia, joka on nimetty Teatterikesän päävieraaksi. Tamperelaiselle vieras se on lähempääkin tullut, ja minulle päävieraaksi olisi kelvannut Milja Sarkola Helsingistä. No, tänään Sarkola valittiinkin seuraavaan johtotrioon Miko Jaakkolan kanssa, kun Mikko Kanninen ja Kaarina Hazard lähtevät siitä.
En käy Rossin lahjakkuutta kiistämään, mutta Vanja-eno ei ollut napakymppi minulle – vaikka ruotsalaisnäyttelijät olivat taitavia, myös soittamaan näytelmän Doors-musiikin. Erillistä bändiä ei tarvittu. Mikä minua sitten vaivasi? TT:n päänäyttämölle rakennetut puitteetkin olivat nerokkaat. Tsehovin pitsihuviloista ei ole jälkeäkään hyönteisten suristessa raivoisasti krapulaisen porukan heräillessä. Sukukartano on nykyään majatalo. Sen takahuoneissa läpinäkyvän seinän takana tapahtuu kaiken aikaa eli näyttelijät ovat koko ajan lavalla, vaikkeivät aina edessä pulisemassa.
Olivatko odotukseni simppelisti liian korkealla? Kestikö juomareiden jauhanta tylsyydestä ja turhuudesta liian pitkään? Rooleja oli tasattu toisin kuin alkuteoksessa.
Luultavasti en vaan hyväksynyt ykskaks karjahtelevaa ja kiljahtelevaa Sonjaa päähenkilöksi. Ohjaaja ohjeistaa lukemaan klassikkoja niin tarkkaan, että huomaa Vanja-enon näytelmän nimenä paljastavan Sonjan päähenkilöksi, koska Vanja on eno vain Sonjalle. Voivottelu elämään pettymisestä, rakkaudettomuudesta ja joutilaisuudesta on täyttä asiaa, ja Tsehovin ajamaa asiaa, mutta tohtori Astrovin modernisoitu palopuhe maapallon tilasta, äärisäistä, luonnonkatastrofeista, tulvista ja saasteista valpastaa huomattavasti. ”No, Putinin mielestä Venäjän sää saakin lämmetä.” Taputukset lopussa olivat yltiöpäiset. Kuinkahan paljon siinä oli vieraskoreutta? Nimittäin enimmät aplodit olisi ansainnut Milja Sarkolan Jotain toista -esitys seuraavana päivänä, mutta vähemmälle jäi. Siitä myöhemmin lisää.
Purple Penguin Production Irlannista
-En voi uskoa, että tämä on tositarina, tuumi irlantilais-englantilainen näyttelijä Declan Perring lukiessaan Kat Woodsin käsikirjoituksen tanssija Martin Hallin nuoruusvuosista.
-En voi uskoa, että tämä EI ole itse Martin, ajattelin minä nähtyäni Declan Perringin esittävän Martinia.
Joku somessa kutsui tanssijan vaikeuksia ja väkivaltaa sisältänyttä tarinaa kliseiseksi joskin erittäin hyvin toteutetuksi. Minulle sana klisee ei edes vilahtanut mielessä, niin yksilöllisen Declan Perring tarinasta tekee. Tuntui kuin hän olisi nokikkain jokaisen katsojan kanssa erikseen. Päähenkilö puhuu nimittäin tunnin ajan psykiatrille. Välillä Perring hyppää äidin tai veljen tai jonkun muun sisään. Kaikki on vangitsevan intensiivistä, vaikka repliikkejä menisi ohikin. Irlantilainen aksentti nopealla tempolla vaatii totuttelua.
Perring on palkittu Belfastissa roolistaan, joka syntyi melkein ”sattumalta” (ei niin, sattumaa ei ole). Martin Hall istui ilta toisensa jälkeen katsomassa ohjaaja-käsikirjoittaja Kat Woodsin teosta Dirty, Flirty, Thirty. He tutustuivat. Lopulta Martin tuli kertoneeksi elämästään.
Hallin perhe joutui pakenemaan Belfastista Englantiin, kun veljet ”tyrivät terrorismitouhuissaan”. Uudessa kotimaassa veljet joutuivat pian poliisin nalkkiin, äiti sairasti entuudestaan, mutta sairastui mieleltäänkin. Martin kärsi kaikkien ongelmien keskellä omasta seksuaalisesta suuntauksestaan, päätyi myymään itseään huumehörhöisessä biletysvaiheessa, alaikäisenä. Tajunnanvirta psykiatrin vastaanotolla tekee luontevaksi sen, ettei kohtausten tarvitse edetä kronologisesti. Tulla raiskatuksi 12-vuotiaana jättää lopuksi riivaaviin tunnelmiin. Olihan mies mennyt vastaanotolle vain unettomuuden takia, ilman ongelmia.