Yleisö kohtasi tamperelaiset teatterinjohtajat Aamulehden järjestämässä paneelissa tammikuun lopulla. Yleisö sai myös äänestää toimittaja Markus Määttäsen tekemiä vaihtoehtoja.

MIELUITEN KATSON teatterissa Tampereella -vastaukset näyttävät sellaisilta, joihin johtajat tuskin voivat tukeutua suunnitellessaan seuraavia näytäntökausia:
Kantaesityksiä 40,8 %
Klassikkoja 32,7 %
Komedioita ja farsseja 12,2 %
Musikaaleja 14,3 %

Tilaisuuden kimmokkeena toimivat uutiset teatterien katsojamenetyksistä ja yhteiskunnan tukien leikkaamisesta, toisin sanoen rahapula ja yt-neuvottelut. Miten tähän on tultu, teatteripääkaupungissa? Titteli ei ole syntynyt syyttä. Tamperelaiset käyvät teatterissa väkimäärään nähden eniten Suomessa.

Päättäjäporukka ei tunnu uskovan kulttuuriväen väittämää, että jokainen teatteriin satsattu euro tulee mutkan kautta vähintään puolitoistakertaisena takaisin. Näyttelijä Heikki Kinnunen oli tosi tuohtunut laskutaidottomuudesta, mutta työllistävyyden, turismin, verojen, oheisostosten ja henkisen hyvinvoinnin laskukaava ON hankala. Kinnusen tuohtumuksen kiteytys on silti hauska: Ei kai nappitehtaassakaan lopeteta nappien valmistamista siksi, että pitää säästää!

 TTT:n johtaja Kai Hintsanen avaa ison näyttämön matematiikkaa: Jos tietylle esitykselle, siis yleensä musikaalille tai komedialle, budjetoidaan 75 prosentin täyttöaste, mutta katsomo jääkin keskimäärin puolilleen, niin satoja tuhansia euroja jää samalla puuttumaan. Carmen ja Chaplin jättivät vajetta kassaan. Entä naapurissa? Les Mís menestyy, mutta on vierailijoineen kaikkineen liian kallis puitteisiin nähden. TTT:n tuore taiteellinen johtaja Maarit Pyökäri muistutti, millaisiksi laitoksiksi teatterit ovat paisuneet hänen alkuajoistaan, jolloin riitti esitys ja lippuluukku. Nyt on markkinointiosastoa ja oheispalveluja, lisääntynyt tekninen väki on tullut jäädäkseen. Tähän pienempien teatterien johtajat, Palatsiteatterin Petri Lairikko ja Komediateatterin Panu Raipia, saattoivatkin kivasti tarttua. Heillä kun ei ole suuria näyttämöitä eikä niiden laitteistoa, niin pitää pysytellä ”nuotion äärellä”. Tarinaa, sen esittäjää ja suhdetta yleisöön ei hukata tekniikan alle. Itse yleisöä pohdittiin myös: Keskivertokatsoja on 55-vuotias nainen. Miehiä näkyy luonnollisesti eniten Palatsiteatterin ravintolakatsomossa, jossa kylkiäisenä voi syödä illallisen.

Kaikkien ei tarvii, kaikki ei voi

Kaikkien ei suinkaan tarvitse käydä teatterissa, sen johtajat myönsivät auliisti. Silti keskusteluissa vilahtivat niin nukketeatteri kuin esitykset vanhainkodeille, mutta nuorisosta ei puhuttu ollenkaan. En minäkään, kun rahasta oli jo niin paljon paasattu –  vähävaraiseen nuorisoon panostaminen tuo mukanaan yhden mahdottoman yhtälön lisää. Opiskelijaliput pitäisi myydä vähintään puoleen hintaan. Sittenkin pohjatyö riippuu vanhemmista, jotka joutuvat ehkä soveltamaan Marttojen ruokasääntöä  = Kun kymmenen kertaa maistaa outoa vastentahtoista makua, se muuttuu hyväksi 🙂 Monilapsisessa perheessä kulttuurikasvatuskin tulee liian kalliiksi.

PS. Minulla on pienperhe. Kun Mikko Roiha ohjasi Seitsemän veljestä TTT:ssä (2008), vein 12-vuotiaan poikani sinne videoiden ääreltä puoliväkisin. Alkoi rasittava ärinä ja jupina. Jouduin taipumaan hävyttömään lupaukseen, että väliajalta saa lähteä. Arvasin kyllä lopputuloksen, ei hän halunnut poistua mihinkään. Antoi jopa kiittäviä lausuntoja paikallislehteen jälkeenpäin! Muutaman kärvistelykerran jälkeen jupina vaimeni; koitti päivä, jolloin omille tahoilleen arvioita kirjoittava poika ehdotti: ”Äiti, voitsä hankkia liput sellaseen ku Taide, se menee TT-Frenckellissä! (Blogissa 5.2.2013)