kuva: saris&den engelsman, turkkilaiset häät teatterimontussa

Olen lukemattomat kerrat ällistellyt kotimaisista esityksista, kuinka freesisti oli taas toteutettu. Kun nyt ulkomaalaiset esitykset saa Tampereen Teatterikesässä kotipaikkakunalle, havainnollistuu kunnolla sama, mikä elokuvien kautta on selvää: Miten eri tavoilla eri maissa tehdään ja näytellään. Enemmän kuin freesiä. Ja sittenkin: Ihmisen tunnot ja tunteet ovat universaaleja. Ihmisen kokemaa tyhjyyttä virolaiset täyttävät tällä kertaa ruualla: Suur ögimine, Juska Paarma lihaksilla: Jumalan rakastaja. Jussi Parviaisen läpimurtoteos Jumalan rakastaja oli lyhentynyt puoleen, pehmentynyt ja päivittynyt Kokkolan teatterin käsittelyssä. Tarkemmin sanottuna kantaesitys oli 30 vuotta sitten. Haastattelin silloin hurjassa nosteessa olevaa Jussi Parviaista, ja sorvasin otsikkoon JOTA JUMALAT RAKASTAVAT. Sen koommin emme ole törmänneet, mutta perjantaisen esityksen jälkeen JP moikkasi TT Frenckellin edustalla kuin olisimme edellisviikolla tavanneet. Ikimuistoinen otsikko? Ilmiömäinen näkömuisti? Hän vaikutti tyytyväiseltä esitykseen. Tosin hän sanoi ottavansa sen ikään kuin ”uutena biisinä”. Jussi Moilan päivitys tarkoitti lähinnä läppäreiden ja facebookin kuljetusta näyttämölle. Tähän asti irroteltavaa uudesta teknologiasta on riittänyt. Nyt tämä viimeisin: Yksinäiselle toisten menevä elämä, matkustelu ja skumppalasien kilistely facessa on raastavaa seurattavaa. Bodausta ei ollut syrjäytetty uusilla lajeilla, vaikkei se enää sellaisessa asemassa ole kuin 1980-luvulla. Daavidin patsas on Juska Paarman ihanne ja tätä kautta treenasi myös Juskan esittäjä Mikko Virtanen. Michelangelon patsas oikeuttanee alastomuuden lavalla, sillä kohauttajana alastomuus ei enää päde, eikä sitä itsetarkoituksellisena suvaita. Kuten Teatterikesän paneelipohdinnoissa tuli vahvistettua. Katsotaan myöhemmin. mitä kamera kuvaa. Jussi Parviainen sanoi, että elokuva Jumalan rakastajasta on tekeillä.

Somedaymyprincewill.com

Turkista Hollantiin muuttaneiden vanhempien jälkeläinen Sadettin Kirmiziyuz on kirjoittanut omaperäisellä konseptilla näytelmän, jossa hän toimii kertojana, sekä itsenään että sisarenaan. Sisääntulovaiheessa lavalla on Trouble Man -ryhmän miehiä soittamassa. Ovatko he näyttelijöitä vai muusikoita? Molempia. He saavat aikaan railakkaan tunnelman, joka kutsuu mukaan hyviin bileisiin. Tosiasiassa näytelmän hääjuhlat sisältävät haikeutta. Päähenkilö on päivittelemässä, miksi sisko päätti vaihtaa vapautensa huntuun ja huiviin ja lähtee internetistä löytyneen turkkilaisen miehensä luo takapajulaan. Sadettin Kirmiziyuz on syntynyt koomikoksi. Ihailtavan tarkkaa ilmeilyä, silmäterien kuljettelua tai kulmien kohottelua. Esitys lukeutuu niihin ihannetapauksiin, joissa ilo ja ikävä ja suru ja nauru limittyvät kuten elämässäkin. Framilla on isoja aiheita, kuten identiteetti, islamisaatio, maahanmuutto, naisten ja miesten asema.

Sota joutomaalla

kuva: Mats oun, caesarin legioonalainen sorsapuistosalissa

Hesarin artikkeli R.A.A.A.M-teatterin Tyhermaasta oli minusta vähän epis, varsinkin alaotsikko: ”Kriitikko näki rupiseen tehdastilaan tehdyn esityksen Tampereen teatterikesän kliinisessä salissa – eikä yllättynyt”. Kriitikko selostii hartaasti Tartossa näkemäänsä esitystä. Mitä se meille kuuluu, jos toiskertalainen ei enää yllättynyt. Ensikertalainen yleisö yllättyi vähän kaikesta: Viisi kerrallaan pääsi hiipimään pimeään saliin. Katsomo oli kuin telineillä. Harvoin näyttelijät ovat katsojan takamuksen alla häärineet ja mekastaneet. Työmiehet jyristelivät siellä biopuhdistuslaitoksessa. Harvoin on teatterin takaseinästä auennut kuin autotallin ovi, josta näyttelijät lopuksi poistuivat ulos. Yleisö jäi hetkeksi yksin. Sillä välilläkään ei tuntunut kliiniseltä yhtään, tai siis arvasin kyllä alkuperäisen esityspaikan joksikin vanhaksi tehtaaksi, mutta Sorsapuistosalin muodonmuutos riitti festivaalipuitteissa varsin hyvin. Tila oli valtaisa muutaman näyttelijän valloitettavaksi. Se vaati hyvää kuntoa ja edellytti varmaan useita juoksukilometrejä yhteensä. Sanoma oli peräisin ukrainalaiselta kirjailijalta Anna Jablonskajalta. Rauhan sanoma sotahoureisen miehen kautta. Perhe riutuu. Roomalaisen legioonalaisen hupaisat varusteet tuovat kevennystä: kirjoista, tarjottimista ja vanhoista kaluista tehdyt vyöt, kypärät ja suojapanssarit ovat hulppean mielikuvituksen tulosta. Ilmassa leijuu koko ajan ihmeellinen vire. Se pitää pihdeissään silloinkin, kun on vain pimeää ja hiljaista. Muttei tekohiljaisuutta, korkeintaan suvantopaikka sulatteluun.

Katuteatteria, temppuilua, akrobatiaa

Osuin kadun varteen parikin kertaa, kun ulkomaiset taiteilija-koomikot riemastuttivat yleisöä ja vetivät kadunkulkijoita mukaan esityksiinsä. Helteen höyräyttämät suomalaiset olivat hämmästyttävän höylisti messissä. Off-ohjelmistoon kuuluva australialainen Dan Le Man ohjaili ja huudatti ihmisiä käsimerkeillä Raatihuoneen edustalla, laittoi pariskuntia pussaamaan, lainasi välillä yhden polkupyörää, jonglöörasi pingispalloja suullaan, hääräsi häärimistään. Ja repi siitä taidetta! Hän pärjäsi yksin kaksikolle, joka kuului pääohjelmistoon: Kanadalainen Les Dudes teki temppujaan Pakkahuoneenaukiolla.

Blam!

kuva: sören Meisner, toimintajännäri tampere-talossa

Suuri pamaus, jota on vaikeampi kuvailla kuin mitään muuta. Vai mitä kuvittelette, kun kerron todenmukaisesti, että näyttämö nousi välillä pystyyn, ja näyttelijät temusivat siellä yhä. Lyhyesti kyse on siitä, että äärimmäisen motorinen miesnelikko alkaa toimistossa esittää elokuvien sankarihahmojaan, välillä byroo on kuin saluuna, välillä star wars. Ensin pannaan ranttaliksi pomolta salaa, mutta sitten meno yltyy yhteiseksi. Sanattomasti. Puheen tilalla on erinomaisen omaperäisesti käytetyt äänitehosteet. Aseita saa valaisimista, vaatetelineistä ja mapeista. Akrobatiaa voi harrastaa loisteputkilampusta. Nerokkuutta, jonka yleisö palkitsi kiljumalla ja nousemalla lopuksi seisomaan. Viimeksi näin sellaista Tampere-talossa, kun esiintyjänä oli Karita Mattila.

PS Panin ilolla merkille, että miesenergian perässä olivat muun muassa miehiset monitaiturit Ville Majamaa ja Tommi Korpela. Mieleni ynnäili, että jos yleisöstä olisivat löytyneet vielä Martti Suosalo ja Aku Hirviniemi, niin siinähän olisi koolla Suomen Blam. Omiin poimintoihini osui muutenkin miesryhmiä ja miesenergiaa;  aikataulufaktat rajoittivat silloin, kun ei voinut olla kahdessa paikassa yhtaikaa. Vaan eihän tämä juhla ole vieläkään ohi. Parhautta luvassa lisää? Case Viron Suur ögimine.  Teatterikesän Viro Casesta jää Köök uupumaan – mutta sepä jatkaakin Telakalla 26. elokuuta alkaen.

Lea-palkinto Pipsa Longalle

Tämäkin vielä: Sain tuntumaa voittajaan juuri ennen palkinnon julistamista. Draamaseminaarin osallistujana Pipsa Lonka kertoi urastaan käsikirjoittajana seuraavaa: Kirjoittaminen on minulle puheen korvike. Puhuminen on hankalaa. Aloittaessani en yleensä tiedä, mitä syntyy. Tarkastelen lopuksi, mikä tässä keskustelee yhteiskunnan tai ihmisten kanssa. Hirveän paljon jää koneelle (ja häviää, kun laitteisto vaihtuu). Lähtökohtia voi olla useita: 1. Havainto tai tapahtuma, joka herättää kirjoittamisen halun. 2. Tilaustyö. 3. Taiteellinen muoto tai rakenne. 4. ”Ilmestykset” – ne, jotka vain valmistuvat suunnilleen kerralla. Ideaali tilanne on omalähtöisyys, mutta Lea-palkinnon Longalle tuonut työ oli tilaus Itämereen liittyen: Lauluja harmaan meren laidalta.