Astrid Lindgrenin kirjat jättävät vahvan jäljen, Veljeni Leijonamieli varsinkin. Hyvän ja pahan taistelun lisäksi kuolemaa käsitellään moninkertaisesti, tietysti myös ystävyyttä, petturuutta ja pelkojen voittamista. Ehkä rohkeuden ”vaatimusta” liikaakin? Aiheidensa myötä kirjailija tuo runsaasti filosofisia ja eettisiä juttuja framille. 

Kun minä olin lapsi, Peppi Pitkätossu emansipoi tyttöjä jo täyttä vauhtia, mutta Leijonamieli-teeman alkuidea syntyi vasta kun Astrid Lindgren oli jo eläkkeellä. Kuljeskellessaan Vimmerbyn hautausmaalla hänen katseensa osui hyvin nuorena kuolleiden veljesten hautakiveen.

Helsingin kaupunginteatteri on tehnyt valtavan spektaakkelin – ja taatun kassamagneetin – Korpun ja Joonatanin vaiheista Nangijalan Kirsikkalaaksosta Ruusulaakson kautta Nangilimaan, Tegilin pelossa ja Katlan pauloissa. Dramaattinen alkuteos tarjoaa runsaasti aineksia upeisiin näyttämökuviin: On tulipaloa, lohikäärmettä, susilaumoja, Kultakukon majatalo, hautajaiset, koko tuonpuoleinen maailma. Kertakaikkisen huolellista työtä joka osa-alueella, kuten äänimaailma – jopa jousen lento ja osuma – sekä tanssi- ja taistelukoreografiat.

Toisaalta jotain ehkä menettää ”henkeäsalpaavien” näkymien edessä. Ainakin itkumittaria käyttämällä silmäni kastuivat lukiessa, eivät teatterissa. 

Veljeni Leijonamieli on jäänyt hyllyyni, koska oma poikani lukeutuu niihin, joille kirjan tekemä vaikutus on ikimuistoinen. Tosin tämä uusi tapaaminen aiheutti hänessä ristiriitoja, varsinkin rohkeuden ihannointi, ikään kuin kaikki muut olisivat sittisontiaisia (ennen: rikkahippunen), jotka eivät uskaltaudu henkensä kaupalla surman suuhun…

Minulle pikkuhäkellyksen aiheutti itse Joonatan. Olin luonut oman Joonatanini ja tykästynyt häneen, mutta näyttämöllä viuhtoi melkoisen yliriehakas tyyppi. No, tulkinnat on kullakin omansa.

Kerrattakoon alkuasetelmaa sen verran, että arka ja heiveröinen Korppu sairastaa kuolemanvakavasti. Kauniina ja rohkeana ihailtu isoveli lohduttaa veljeään tarinoilla ihmeellisestä Nangijalasta, missä ei ole aikaa, ei sairauksia. Sitten käykin niin, että pelastaessaan Korppua tulipalosta, Joonatan menehtyy heistä ensimmäisenä. Tunnuslause säilyy: Nangijalassa tavataan!

Paikka ei olekaan pelkkä onnela, koska hirveän Tengilin vihollisjoukot väijyvät ja uhkaavat rauhaa alituiseen. Yksi vihollisten kätyri on soluttautunut Kirsikkalaaksoon. Ensimmäinen epäily osuu harhaan. Petollisin olikin se kaikkein ystävällisin. Korppu suree haksahdustaan.

Näyttelijät ovat muitta mutkitta mukana fantasiaseikkailussa, jossa pojat ratsastavat valkeilla hevosilla pitkin vainioita Kirsikkalaaksossa. Hevosen kavioillakin oli paikoin oma näyttelijänsä/nukettajansa. Puputossuilla tepastelulla kuitattiin kaniinit, joiden kanssa Korpun piti jäädä odottamaan veljeään. Nukketeatterin tuomat ideat kuljettavat välillä pakoretkeläisten tarinaa. Valkeat kirjekyyhkyt, rauhan symbolit, liihottelevat tanssijan kädessä tämän tästä halki näyttämön.

***

Kuoleman käsittely lienee herättänyt pohdintaa kautta aikain: Miten paljon ja missä iässä lapsille? Tässä yli 9-vuotiaille osoitetussa esityksessä kuolemaa tuskin huomaa, koska rajan takana aukeaa satumaisen värikäs ihmemaa. 

Alkuteoksen ilmestymisen jälkeen Astrid Lindgren joutui puolustautumaan runsaan kritiikin edessä. Saamansa kiitospostin perusteella hän kuitenkin vakuuttui siitä, että lapset ja aikuiset näkevät Leijonamielen eri tavoin. Joko niin, että onneksi Korppu löytää Joonatanin Nangijalasta, ja he pääsevät pakenemaan kaikkia kauhuja Nangilimaan, missä he saavat varmaan hyvän elämän. Kun taas aikuinen ryhtyy ehkä tulkitsemaan, että Korppu sairasvuoteellaan luo mielikuvitusmaailman lohdukseen – kunnes kuolee omassa sängyssään.

Lapsenmielinen kirjailija halusi pitäytyä ensimmäisessä vaihtoehdossa, ja samaa toteutti Hkt:n musikaali.

Tekijät ja näyttelijät löytyvät täältä: https://hkt.fi/e-program/veljeni-leijonamieli/

Kuvat Otto-Ville Väätäinen