Tuntuu kuin olisin nähnyt ja kuullut parin päivän sisällä huumorilajien ääripäät. Ensin Höntän ja Toipparin sanailut tampereenkiälisissä ei-pelkästään-uutisissa Komediateatterissa, sitten Leea Klemolan toisiin sfääreihin vievän tragikoomisen Vaimoni, Casanovan kielenkäytön ja käänteet Frenckellissä. Herkuttelin Höntän ja Toipparin äänenpainoista ja intonaatiosta, Casanovassa repesin täysin. Montakohan kertaa blogissani on tullut mainittua jotain että ”Mari Turusen bravuuri”, tämä ainakin oli. Kirosanat semmoisenaan ei järin naurata, mutta kun Turusen esittämä Kyllikki rääkyy, voihkii tai kiroilee, kaikki käy.
Kyllä muutkin, Lari Halme, Kai Vaine, Matti Hakulinen ja Katriina Lilienkampf, ovat täysillä mukana Klemolan absurdissa maailmassa. Ja tietysti ohjaaja Antti Mikkola, eihän muuten mistään mitään tulisi. Sitä paitsi absurdiuskin on suhteellista, sellaistahan maailmanmeno nyt on.
Vaimoni, Casanova on roisi näytelmä, jolle on perusteensa elävästä elämästä; sukupuolinen häirintä, vallanpito ja alistaminen, riittämättömyyden ahdistus, merkityksettömyyden kokemus, unelmien ja turhaumien jatkuva keitos. Nyt tosin häirinnästä syytteeseen joutui nainen, vieläpä teatterinjohtaja. Tämä on siitä lähtien ja potkut saatuaan ollut sairauslomalla kaksi vuotta. Hän palaa näyttämölle naispuolisena Casanovana, mutta taustoista johtuen hänen läsnäoloaan täytyy seksistisessä esityksessä himmailla erityisin toimenpitein. Hommaa luovii epätoivoisesti monitoimiohjaaja Antero (Lari Halme), jolla on iso rooli myös näyttämöllä ja jonka pitää lisäksi ehtiä tämän tästä toiseen ammattiinsa narikkatyöntekijänä. Vaikka nöyrä assarikin proggiksessa on (Katriina Lilienkampf).
Näytelmäharjoitukset tarjoilevat hetkauttavia hetkiä rooliluonnehdinnoista, tekniikan testauksesta, tekopeniksen ja vaginaa symboloivan uuniluukun toimivuudesta. Intiimikoordinaation hoitaa viriili koreografi tanssijantossuissaan (Kai Vaine). Välillä harjoitukset keskeytyvät varsin erikoisista syistä, siirrytään toiseen tapahtumapaikkaan, joka on Kyllikin ja hänen avuliaan ja rakastavan lääkärimiehensä (Matti Hakulinen) makuuhuone. Eli iso vellova vesisänky, jonka siirtelyssä teatterin näyttämömiehet, Ahmed Issa ja Antti Palo, esittävät teatterin näyttämömiehiä. Se toteutuu mainiosti. Sänkyhommat kotona eivät vaan suju sen jälkeen, kun musiikki on herättänyt Kyllikin kiihkon – koreografiin. Miehelleen hän parahtaa väkivaltaisen aktin jälkeen, että tälle “aina pitää suostua, vaikka selkä on paskana ja perse ruvella”
Väliajan jälkeen hullunmyllyä venytetään minun pirtaan liikaa. Suosittelen silti. Paitsi tosikoille ja “herkkäkorvaisille”.
Kuvat Heikki Järvinen