Helsingin Kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä: Ei muuta kuin valtaisa koko takaseinän ja lattian peittävä ja välillä lainehtiva pinkki kangas. Se kirkuu, että nyt on tulossa jotain erilaista.
Sain huippusuosituksia Ilon aikaan, tyyliin ”parasta näkemääni”. Innostuin, mutta olisin ehkä tarvinnut jonkin varoituksen outoudesta? Nyt piti tokeentua yön yli…vaan mikäs siinä, sen parempi että homma ja sen runsaus jää pörräämään, toisin kuin joku kotimatkalla tuuleen lehahtava farssi. Kipinää kehrääntyi myös kuulumisista toisaalla: täydet katsomot Ruotsissa, Norjassa ja Ranskassa. Norjalainen kirjailija Arne Lygre on nyt kuuma nimi Pohjolassa. Hänen dialoginsa on pelkistettyä ja tehokasta. Se luontuu silti puhekieleksi, olematta teennäistä. Eli Ari-Pekka Lahden suomennos onnistuu samaten.
Yksi uniikki piirre tulee heti päin pläsiä: Kukin henkilö esittäytyy sanomalla ”Äiti sanoo: xxxx” , sisko sanoo: xxxx” jne. Pitää tottua, ja tottuukin. Sitä paitsi, esittäytyminen on hyvästä, kun kaikilla on samanlainen tukka ja vaatteet. Syy siihen selviää kyllä kuin itsestään.
Näytelmän perhe, naapurit ja satunnaiset tallaajat etsivät kaikki yhteyttä ja yhtäläisyyksiä, kukin tavallaan, onhan kullakin oma historiansa. Katsoja voi puolestaan poimia omaa taustaansa vasten sitä, mikä kolahtaa. Äiti ja tytär, vai äiti ja poika, parisuhde? Parempi äiti pojalle kuin tytölle? Syyllisyys abortista vai lapsettomuudesta? Queer vai hetero?
Suvaitsevaisessa seurapiirissä liikutaan, vaikka välillä kimpaannutaan ja käsitellään kipupisteitä. Rajusti juhlitaankin. Lopulta huohotetaan pitkin poikin kasassa, iloitaan autuaasti yhteisyydestä. Meillä on toisemme. Kasassa mukana on myös musiikin mielenkiintoisesti hoitanut Islaja.
Jos katsojana juuttuu ihmettelemään jotain, mikä menee yli hilseen, niin oma vika. Antaa mennä ilmavasti, kun näytelmä ei pakota tulkitsemaan.
– Voihan joillekin jutuille olla ihan perusteltu syy tehdä vaan tietty tunnelma. Miksi esityksiltä, jotka on vähän oudompia vaaditaan enemmän merkitystä kuin muilta, se on epäreilua, sanoi nuori kommentaattorini.
Tukholmassa asuva Tatu Hämäläinen on täsmäohjaaja tälle teokselle. Hän on tehnyt lukuisia töitä Pohjoismaissa. Koko ensemble antautuu ansiokkaasti tuplarooleilleen, jännällä tavalla yhtenäisenä, yhdessä läsnä, vaikkei olisi ”oma vuoro”. Siispä erinomaisia esiintyjiä erikseen ruotimatta näyttämöllä ovat:
Kuvat: Katri Naukkarinen