No nyt on tuplajuhlaa, juhannusta ja tamperelaisen teatterin juhlaa. Näin taidokkaasti päivitettyä ja kehiteltyä klassikkoa en muista nähneeni. Ohjaaja ja dramaturgi tekevät taatusti aina yhteistyötä kun voivat, mutta koskaan en ole aistinut sitä niin saumattomasti samoilla aalloilla tapahtuvaksi kuin Juhannustansseissa. Linda Wallgrenin ja Juho Gröndahlin nimet ovat tästä lähtien tulikirjaimin tiedossa.
Kun lisäksi näyttelijät ovat teoksen kimpussa TTT:n lavalla kuin kotonaan, lopputulos on loistokas. Tai siis näyttelijäthän aloittavat jo aulassa tekemään juhannusjuhlan kihelmöintiä, jatkavat yleisön keskellä vielä ennen esityksen alkua, sittemmin esityksen aikanakin – plus ovat messissä väliajalla. Hengästyttää, mutta ihanasti. Olemme automaattisesti osallisia. Mainittakoon – jos haluaa psyykata itseään etukäteen – että vapaaehtoisena pääsee lavalle asti esitykseen. Ensi-illassa epäilin, onko sittenkin järjesteltyä, mutta riskillä kuulemma mennään.
Kaikkea sisältöä ei edes tajua heti, kun on niin paljon tavaraa/katsottavaa joka puolella, silti se ”liika” tuntuu olevan kuin kohillaan. Lavastus on niin mainio, että se tekee rinnakkaistarinat luontevasti mahdollisiksi. Nimittäin isokokoinen pyörivä bussihökötys sisältää kulkupelin lisäksi baarin, diskon, campingin. Bändi tukee pyörähdyskuviota täydellisesti. Biisit on kivoja tai osuvia. Ennen kaikkea Veijo Salorannan yhtyeen solisti laulaa letkeästi ja helakasti. En osannut tätä odottaa Helmi-Leena Nummelalta, kun ei ollut kokemusta. Näyttelijänä hänet on kyllä palkittu. Tässä yhteydessä voisi palkita kaikki: Bussikuski Juha-Matti Koskela ja vahtimestari Jyrki Mänttäri kuin luodut hommiinsa, ja muuta Pispalan väkeä Mika Honkanen, Eriikka Väliahde, Emmi Kaislakari. Jussi-Pekka Parviainen lauloi bändin keulana ja Verneri Lilja esitti hyvän humalan Kenttäläisenä, joka oli päässyt stadiin opiskelemaan.
Nuori nainen Nätystä sai paasata sensuroidun saarnan, josta en nyt enempää jaksa kohkata, mutta Minea Lång taisi hankkia aika lailla kannuksia tulevaisuuteen. Toinen naispuolinen miehen puvussa tai oikeastaan vinkeästi tatuoidussa ”sukkapuvussa” oli Kaisa Sarkkinen bussikuskin veljenä. Eikä yhtään tuntunut konstailulta, että miksi aina tätä sukupuolten sotkemista…
Miia Selin sai taas sen painokkaasti lausutun lakonisen lauseensa, jolla minua nauratetaan: ”Siinä meni se kokko sitten.” Eli Helenan kuittaus, kun jengi seisoo tyrmistyneenä hurjan pyörteen jälkeen. Mustina ja valkoisina ilmapalloina lenteli kokko tosiaan katsomoon. Episodi valoineen ja tehosteineen ja palavine tyyppeineen oli aikamoista reiviä.
Räävittömyyttä esityksessä ei ollut senkään vertaa kuin kirjassa, alastonkohtaukset kuuluivat juttuun ärsyttämättä. Tunsi nahoissaan, että tämä on tehty tässä ajassa just niin kuin piti, ja silti Salaman hengessä. Jo 55 vuotta sitten Hannu Salama toi muun muassa julki, että loputtomasti kasvua ja vauhtia ei voi kiihdyttää tai suistumme tieltä. Kun bussi kolaroi, näyttämölle syntyy uudet reivit.
Jälkeenpäin luen käsiohjelmasta Juho Gröndahlin määritelmän: ”Dramatisointi on alkuteoksen ja siitä syntyvien assosiaatioiden ja ajatusten kohtaamispaikka.” Hyvin oli oivallettu ja nivottu kudelmat – ja kaikki osa-alueet, koreografia, valot, videot. Ei tietenkään jokaisen mielestä, jakaantuvat mielipiteet havaitsee loppuaplodeissa – tai kuulee huuteluna. Pääasia, että rakenteita ravistellaan.
PS En olisi tarvinnut jättisorsaa lavalle, mutta mitäs siitä
PPS Edelliset Juhannustanssit koin noin 30 vuotta sitten jutunteossa Mustikkamaalla. Saan yhä palautettua korviini, miten Brand New Cadillac alkoi soida kesäillassa…Puitteet kutsuivat tietty perinteiseen puskarakkauteen. Helsingin Ylioppilasteatteria ohjasi Leena Havukainen, Hietasena paasasi Ilkka Heiskanen.
Kuvat Kari Sunnari/TTT