Resilienssi on päivän sana. Sirkku Peltolan näytelmissä tämä henkinen sinnikkyys on näytetty aina, se miten koettelemukset kohdataan, miten elämästä selviää, jos ei kokonaan kuolemattomana, niin jonkinlaisella joustavuudella.

Uutuusnäytelmässä Koiran morsiamet luovitaan taas ihmeellisellä tavalla. On selvittävä erityisesti yksinäisyydestä ja niukkuudesta, vaikkapa linnunlaululla ja kuvittelulla, kuvitellen rakkautta sinnekin, missä sitä ei ole, mutta yleensä sitä on aina jossain.

Koiran morsiamet on saanut nimensä tekijän omasta lapsuudenleikistä, jossa sulhasena oli naapurin pystykorva. Nyt koirasta tulee vahingossa kuin parittaja. Erään kateissa olevan elikon avulla nainen pääsee ”treffeille” ”poikaystävän” kanssa. Suuri rakkaus alkoi stalkkaamalla naapuria. Halutaan viitata somekäyttäytymiseenkin, eikö vaan.

Ikääntyvät sisarukset asustavat pikkuasunnossa kerrostalokolossien keskellä. Heidän ulokkeensä ovat lähipuistossa ja Lidlissä. Vinksahtaahan siinä vähäsen. Alkupuoli esityksestä kuluu melko lailla Sari Mällisen monologina, mutta hän täyttää koko korttelin niin loistavasti kuin kuvitella saattaa. Hannu Lindholm on jälleen loihtinut puitteet parhaalla mahdollisella tavalla. Kellariteatteri on kasvanut korkeutta, koska tälle lavastajalle ei katto eivätkä seinät ole este.

Vähitellen Tulikki-sisko – Teija Auvinen – pääsee pystyyn sohvaltaan ja laulattamaan lintukirjaansa. Jossain vaiheessa puistoon pyyhältää naapurin mies kuin tuulispää, puhelimeen paasaten. Saska Pulkkisen tyyppi edustaa menestystä, mutta tyttöystävän koira on hukassa. Koska langan päässä oleva tyttöystävä on näyttelijätär, tekstiin saa mukaan mainion pätkän teatterialalta. Nauruja irrottelevia sattumuksia puidaan muitakin, niin parturista kuin kaupan kassajonosta, mutta vakavan äärellä ollaan. Riipaisevan äärellä, koska tämänsorttista tapahtuu. Olen melkein ollut todistamassa sitäkin kohtausta (tosin roolit toisin päin), kun toinen on tehnyt jyrkästi selväksi, että mitään suhdetta ei ole, ja kun ei mene perille, toinen kysyy seuraavaksi Mites, mitäs me seuraavaksi, mihin lähtään…

Sirkku Peltolan tarkkaileva ja hyväksi havaittu tyyli pitää, vaikka minua dialogin ”liika” tarkkuus joskus jäytää, kun minulle syntyy päkistämällä tehdyn makua, myös sellaisten sanojen viljelystä, joista en itse ole innostunut, protskuilut ja möksöttelyt, mutta eipä kolkki kokonaisuutta haittaa.

Väliajan jälkeen seuraa vuoronvaihto. Miten? Helppo käydä tsekkaamassa, paitsi jos lippuja ei ole enää jäljellä.

Kuvat Kari Sunnari/TTT