Nyt Komediateatteri iskee suoneen. Steven Berkoffin näytelmä Mulkoilijat on kuin viettäisi parituntisen vertaisryhmässä, jossa jokainen kuvittelee toisten mulkoilevan koko ajan juuri minua – sillä erotuksella, että naurattaa vietävästi. Naurua kirvoittaa kaikki, mikä muutoin aiheuttaa pelkkää häpeää tai syyllisyyttä.

Vertaisryhmässä saa myös lohtua siitä, että muutkin vellovat niin päätöksissään kuin menneissä ja tulevissa tapahtumissa, asioissa, repliikeissä. Huolet ja pelot poukkoilevat päässä demonisesti. Vellonta paljastuu vähän Ruonansuuta pidemmälle viedyllä taktiikalla, ja useamman hengen voimalla. 

Tommi Raitolehto ja Lari Halme ovat työkavereita, Frank ja Hal, joista ensin mainittu kutsuu juuri eronneen Halin kotiinsa ”rentoon” illanistujaiseen. Samanaikaisesti hän katuu, koska ei tiedä, onko Donna-vaimon – Pilvi Hämäläinen – ruoka kelvollista, riittääkö se tms. Hal ei puolestaan tiedä, pitäisikö myöntyä vai kieltäytyä, koska… Loputonta veivausta puolin ja toisin, loputonta, vaikka vierailu toki toteutuu, monivaiheisesti. Ruuan äärellä kuuluu pelkkää yninää. 

Ja entäs kun Hal päätyy pitkällisesti pohtimaan vastavierailun velvoitetta = ehdoton lisäys Lari Halmeen bravuureihin. (Sillä kohtaa haukkasin ilmaa, kun hän teki tasahypyn pöydälle asti – itse olen pitänyt tasahyppelyäni penkille huippusuorituksena). Myös Frankin vitsinpuserrus vie pitkän tovin, vienee lopulta katsojan omaan tuttavapiiriin, ellei sitten omaan itseen. Kuka toistaa aina huippukohdan?

Marjut Sariola riemastutti kipakkana anoppina – jonka repliikkien vähyyttä paikkasi estoton röyhtäily.

Toisella puoliajalla astuu Ola Tuominen näyttämölle. George on kulturelli liikemies, jonka työ on uuvuttanut potenssia myöten. Säpinää syntyy silti, seksifantasioita ja homofobiaa. Paljon mahtuu tämän näytelmän aineistoon, myös sanavarastoon. 

Ysärinäytelmän löysi kääntäjä Juha Lehtola, joka ansaitsee tässä sulan hattuunsa, kuten ohjaaja Marika Vapaavuorikin. Lähestulkoon allekirjoitan hänen loppukaneettinsa käsiohjelmassa: ”Pelot kuuluvat ihmisyyteen, ja vakaasti väitän, että nauraminen niille tekee hyvää!” 

Loppua kohti roolihenkilötkin pääsevät lähemmäs tavoitettaan, syyllisyys sysääntyy, demonit hiljenevät. Aplodit yltyvät.

Kuvat Harri Hinkka