Ensimmäinen käyntini oopperassa tapahtui muistaakseni työn merkeissä, Savonlinnan Oopperajuhlilla vuosikymmeniä sitten. Pääasiana oli bongailla kuvaajan kanssa julkkiksia väliajalla. Monia teoksia mahtuu vuosien väliin, mutta Tampereen Oopperan La Traviatan ensi-illassa lauantaina koin jotain ennenkuulumattoman elämyksellistä. Tekikö musikaalien ohjaajavelho Samuel Harjanne niin suuria taikoja oopperanäyttämöllä? Lauloiko Marjukka Tepponen niin ylimaallisesti? Veivätkö sykettä nostavat tanssinumerot sfääreihin vai 70-henkinen oopperakuoroko sen teki? Sytyttikö Giancarlo Andretta Tampere Filharmonian erityiseen säkenöintiin?
Eli kaikki toimii – eikä ympärille tarvita Olavinlinnan muureja. Taustakuva Eiffel-tornin juurelta riittää. Verdin ooppera ryysyistä rikkauksiin -kurtisaanista perustuu todelliseen henkilöön, joka kuoli 1847 vain 23-vuotiaana. Ja ooppera perustuu Alexandre Dumas nuoremman hänestä tekemään romaaniin Kamelianainen, joka julkaistiin vuotta myöhemmin. Violetta juhlii ja riutuu tällä kertaa 1920-luvun Pariisissa.
Ohjaaja Harjanne sanoi teosesittelyssä tehneensä ”face liftingiä” valitsemalla visuaalisemmat, värikylläisemmät ja räiskyvämmät vuosiluvut. Esitys toteutuukin kuin ilotulitus – vaikka tarina on lopulta traaginen. Marjukka Tepposelle Violettana se ei tuota ongelmaa, onhan hänellä kokemusta siitä, että oopperoiden naiset yleensäkin kuolevat; myrkytykseen, puukotukseen, keuhkotautiin tai giljotiinissa Tämä sopraano tosiaan kunnostautuu myös näyttelijänä – mikä sinänsä tuntuu ihmeeltä, kun vaativaa on laulullisestikin Violettan roolissa. Kaikki korkeat äänet on käytössä ensimmäisessä osassa, kun taas toisessa osassa lasketellaan toisella tapaa dramaattisesti.
Juhlista kaikki kuitenkin alkaa. Ylimystöstä koostuvat vieraat saapuvat hälisten Tampere-talon reunustoilta, aivan kuten katsojat vain vähää ennen. Kuohuvia maljoja nostellaan, jättikokoisissa maljoissa tanssitaan. Jossain vaiheessa Violetta saa kirkkaanpunaisen kameliankukan toistaiseksi vasta kaukaa ihailleelta Alfredolta. Kamelioita on monenpunaisia – ja pukusuunnittelija Tinja Salmi onkin käyttänyt Violettan puvuissa punaisen eri sävyjä, jotka esityksen loppua kohti haalistuvat, kun seurapiirien säihkyvä tähti makaa jo sairasvuoteella.
Sitä ennen on eletty myös pääparin maalaiseloa Violettan vuokraamalla huvilalla Pariisin ulkopuolella. Esiripun noustessa toiseen näytökseen tuntuu lähes suihkunraikkaalta oopperakatsomossa, kun Alfredo pärskäyttää kaaressa vettä suustaan noustessaan kylpyaltaasta.
Mitä tulee Verdin suosituimman teoksen juoneen, en käy sitä kaikkineen kertaamaan. Todettakoon kuitenkin, että siinä vaiheessa, kun vanhemman Germontin eli Alfredon isän roolihahmo ei ole kaikkein miellyttävin, niin baritoni Arttu Kataja kerää kyllä runsaasti aplodeja. Nuorempi Germont on siis Alfredo. Häntä esittää sisilialaissyntyinen tenori Paolo Fanale, joka vielä tammikuussa esitti samaa roolia Berliinin valtionoopperassa.
La Traviata on yhä pääosin romanttista rakkautta, rakkauden vannomista ja mutkia rakkaudessa, vaikka realismi alkoi vähitellen tehdä tuloaan taidekentälle. Ehkä etsivä löytää nykyäänkin kosketuspintaa läheisen menetykselle, todellisten tunteiden naamioimiselle, kulissien ylläpitämiselle?
Minulle värinöitä aiheutui jo alkusoitosta, sitten Alfredon ja Violettan ”juomalaulusta”, senjälkeisistä rakkaudentunnustuksista, joista viimeinen on varsin haikea Addio del passato.
Jälkimaininki yleisössä ei tuntunut haikealta, viihdyttiväthän pariisilaisjuhlien vieraille tehdyt ohjelmanumerot myös meitä, kuten esimerkiksi ”madridilaiset minotaurit”. Suomeen asettunut ruotsalainen koreografi Jack Johansson on täsmäkiinnitys Harjanne Companyyn.
Kuvat Petri Nuutinen