Vaikka elokuva Hiljaiset sillat ei jättänyt minulle hyviä muistoja, pikemmin ihmettelin sen suosiota, niin täkyni Helsingin kaupunginteatterin esitykseen oli uteliaisuus Kari Heiskaseen näyttämöllä pitkästä aikaa. Miksei myös Merja Larivaaran osuus Meryl Streepin paikalla. Molemmat ilahduttivat. Ja erityisen ilostuttavan yllätysmomentin tarjosi nuori parivaljakko, sisaruksia esittävät Elina Hietala ja Mikko Virtanen. Liisa Mustosen ohjaus ja yhdessä Ari-Pekka Lahden kanssa laadittu käsikirjoitus teki teoksesta todemman ja syvällisemmän kuin muistikuvani leffasta. Voi johtua siitäkin, että olen allergisoitunut amerikkalaisille imeloksille ja kyllästynyt Streepin huokailuihin. 

Larivaara osoittautui leikkisäksi Francescaksi ja Heiskanen charmikkaaksi kuvaaja Kincaidiksi. Itse asiassa Kari Heiskasen pienenpienet hymyt ja hymähtelyt olivat kerrassaan valloittavasti kohdillaan. Välillä hän touhusi keittiöapuna Francescalle siihen malliin, että saattoi kuvitella ruuanlaittoa kotosalla Anna-Maijan kanssa…

Näytelmän pääpari on jo haudan takana. Francescan lapset siivoavat jäämistöä ja löytävät äitinsä kirjeet, jotka kertovat neljän päivän kiihkeästä rakkaustarinasta muun perheen ollessa matkalla maatalousnäyttelyyn. 

Hiljaiset sillat ei jää pelkäksi herttasarjamaiseksi lavstooriksi, vaikka Miki-poika sanookin, että hän ei halua kuulla äidistään kuin Hertta-sarjan tarinoissa, eikä sitä, miten ”äiti jäi tänne sotkemaan lakanoita, kun me olimme reissussa”. Mutta Caro-sisko jatkaa lukemistaan, koska äiti haluaa tilittää – ja ihan samalla kriteerillä kuin olin juuri elävässä elämässä ja monesta suusta kuullut: ”Kirjoitan muistelmiani jälkipolville, jotta nämä tietäisivät, kuka olin, millainen ihminen oikeasti”.

Robert Kincaid on eronnut ja maailmaa vaelteleva valokuvaaja, joka saapui juoruilevaan kyläpahaseen kauniin vanhan sillan takia. Eikä tietenkään ole sattumaa, että kuvauskohteena on juuri silta, ikuinen symboli yhteydelle toiseen ihmiseen, tässä myös paikkana josta tuhkat voisi sirotella veteen.

Robertin elämäntyyli saa perheelle omistautuneen ja uransa jättäneen Francescan syvämietteiseksi. -Onko tällainen ”turvallinen” kasvuympäristö sittenkään hyvä paikka kehittyä aikuiseksi? Puhutaan säästä, hinnoista ja hautajaisista, mutta kukaan ei puhu siitä, miten arki nujertaa. Täällä kaikki omistavat toisiaan, huomaa Francesca, kun Robert ei halua omistaa ketään eikä tahdo kenenkään omistavan häntä.

Francesca joutuu tiukkaan paikkaan, onhan hänella hyvä ja puhdas(!) mies, joka menisi – koko perhe menisi – ihan rikki. Vesipannu vinkuu hellalla kriittisellä hetkellä.

Äidin päiväkirjaa lukiessaan kumpikin sisaruksista havahtuu kriisiin omassa elämässään. Jotain täytyy tehdä. 

Kuvat Sami Mannerheimo

Juttele esityksestä

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.