Tuskin olisin valinnut Jotunia kansainvälisen kavalkadin viikolla, ellei ohjaajana olisi ollut Mikko Roiha. Hänen käsittelemänsä klassikot ovat viime aikoina täräyttäneet. Niin tämä kylkiluujuttukin, tosin eri tavalla kuin Pakolaiset ja Juha. Myös hänen poimimansa näyttelijät ympäri Suomea ovat huippuja. Teatterikesässä jos missä sopii tulla esiin, että tv-tuttuus ei ole se lahjakkuuden mittari.

Miehen kylkiluu on Maria Jotunia humoristisimmillaan ja parisuhdeveivauksen parhaimmistoa. Varsinkin kun tyypit taiten karrikoidaan ja lisätään tyylikeinoja sinne tänne. Jopa viuhtominen lavan halki tehdään erilaisemmin kuin ennen. Pian tikahdun kaikenlaisiin katkerasti nakeltuihin simppeleihin sananparsiin kuten ”Kaunis se on harakkakin, kun harvoin näkee”, tai maireasti itsekehuttuna ”Sydämeni on niin lämmin, vaikka naurista siinä paistaisi”.

Vyörytysten ja hiljaisten hetkien rytmi on vaikuttava. Tyylittelyä löytyy joka lähtöön, olkoon vaikka pullon suusta juomista. Musiikillakin tyrmätään, ainakin kun Fredi alkaa vetää täysillä, ”Ethän koskaan luotain lähde, nukke pieni mun”.

Jotunin ja Roihan yhtälö on täynnä viisauksia ja naurua. Ikuisuusongelmat absurdin valossa on tehokasta. Raamattukin sen todistaa: Naisen luominen on elänyt tuhansia vuosia. Miespololle jäi vain yksi kylkiluu, koska toisesta syntyi nainen. Mutta ei ollut näkijää tälle, toteaa Jotuni. Vaimon kylkiluusta syntyi koko ihminen, tietää Miina.