”Joskus hulluus on ainoa järkevä vaihtoehto”, huomaa Sancho Panza isäntänsä Don Quijote de la Manchan palveluksessa. Saattoi olla ohjaaja-dramaturgi Juha Kukkosenkin motto Ryhmäteatterin Cervantes-vyörytykselle Suomenlinnassa, ei hassumpaa, mutta mylläkkää. 

Pihla Penttinen, Petja Lähde, Robin Svartström, Santtu Karvonen, Miila Virtanen ja Jesse Gyllenberg esittäytyvät, ja kertovat uuden metodinsa tuulimyllyjä vastaan taistelevan ritarin tarinaan: tragikoomillinen transformaatio. Siinä kukin riitinomaisesti rummutetaan tarinan hahmoksi.

Miljööllä on merkitystä, varsinkin, kun ”paljastuu”, että Hyvän omantunnon linnakkeen muureihin on tarvittu kiviä samasta vankilasta, jossa Miguel de Cervantes jonkin aikaa riutui. Tosin kirjailijan ihmeellinen elämä vei vankilaan useammankin kerran, myös muslimimerirosvojen panttivangiksi ja paljon muuta. Virkamiestaustallaan hänellä oli runsaasti aineksia sulloa niitä 1000-sivuiseen kirjaan. 

Juha Kukkonen sai sivut pariin tuntiin poimimalla kuuluisimmat kohtaukset. Fragmentaarisuus sopii teokseen yhtä hyvin kuin Kiven Seitsemään veljekseen. (Siinä vaiheessa, kun Sancho Panza istuttaa paljaan takamuksensa muurahaispesään ja vannoo istuvansa siinä niin kauan kuin sietokykynsä kestää, tulee mieleeni Aleksis Kiven Juhani. Ja kas, jälkeenpäin luen Wikipediasta, että Kivi ihaili suuresti Cervantesia. Tämä ei suinkaan viittaa Kiveen jäljittelijänä. Kivi uudisti suomen kieltä, Cervantes uudisti kirjallisuuden kieltä Espanjassa ja Euroopassa – jo 1600-luvulla!)

Näytelmässä kohtaukset toistuvat kovin äänekkäinä ja kaoottisina, kun on päällekkäisiä todellisuuksia ja monenlaisia aiheita, utopia paremmasta maailmasta, realismi, ihmisen ahneus ja raadollisuus, yksinäisyys, hyvän ja pahan taistelu, rakkaus ja ystävyys. 

On myös tarinankerrontaa, joka muutamaan otteeseen tarjoaa tilaisuuden Santtu Karvosen pitkällisiin briljeerauksiin Sancho Panzana. Huikeilla kiljahduksilla hän myös ilmineeraa nousevansa aasin selkään, vaikka käy polkupyörän päälle. Pyörä on vähän pienempi kuin isäntänsä ”ratsu” Rosinante, jonka hirnahtelut hoitaa Don Quijote alias Robin Svartström. 

Hullutuksia saa aikaan yllin kyllin näytelmässä, joka hulluudesta kertoo. Päähenkilö on kuitenkin positiivinen hullu, vaikka näkee tuulimyllyt jättiläisinä ja lampaat lohikäärmeinä. Ystäväjoukko tuntee tietty velvollisuudekseen parantaa Alfonso Quijano näyistään, mutta keinot ovat, no, hulluja.

Eli kun potilas ei parane iilimadoilla, taistelut jatkuvat. Pahan edustajaksi on kehrätty mm. Raivo Roland, jonka mustan haarniskan sisällä on joku taitavasti liikkuva Tuntematon, käsiohjelman mukaan.

Hyvää edustaa mm. rakkaus, mutta on siinä kärsimystäkin, kolmiodraamassa Panza, Quijote ja dona Dulcinea (Pihla Penttinen). Tosin onneton rakkaus sisältää lähinnä huumoria ja kekseliäitä konsteja.

Vakuuttava näyttelijätiimi ja huolellista työtä kaikkine taustavoimineen. 

Kuvat Mitro Härkönen