Maratoonarit, kantaesitysmusikaalien omintakeiset tienraivaajat, Sirkku Peltola, Heikki Salo ja Eeva Kontu menivät ajassa taaksepäin, Viidan 1949 ja Tyttöjen 1918 vuosista Pariisin maailmannäyttelyvuoteen 1900, eikä suotta. Suomen paviljonki – olkoonkin että osana Venäjän suuriruhtinaskunnan osastoa – symboloi valmiutta itsenäiseen kansakuntaan, omaan taiteeseen, omaan kieleen. Momentum on hetki, jolloin alkanutta liikettä ei voi enää pysäyttää. Enää ei voi omalakisen suomalaisen musikaalinkaan tietä pysäyttää. Uroteko! Kolmikon työnjako menee siten että käsikirjoitus Peltola ja Salo, ohjaus Peltola, laululyriikat Salo, sävellys Kontu. Mut hei, produktiossa on yhteensä 150 tekijää.
Momentum 1900 raikastaa historiaa Tampereen Työväen Teatterin isolla näyttämöllä, jonne mahtuu paljon valoa, iloa, tanssia, taitoa. Jopa Vallgrenin valkeat patsaat alkavat tanssia. Siellä kytee myös kipinä herrojen ja työväen väliseen taistoon sekä naisten aseman kohentamiseen. ”Toiset soutaa, toiset istuu kyydissä – kunnes koittaa uusi aika!” Vuosisadanvaihteen visionäärejä olivat muun muassa kuvataiteilijat Albert Edelfelt (Janne Kallioniemi), Ellen Thesleff (Pauliina Saarinen), Akseli Gallén-Kallela (Hiski Vihertörmä), kuvanveistäjä Ville Vallgren (Martti Suosalo), ja arkkitehti Eliel Saarinen (Juha-Matti Koskela) . He ja muut esiintyjät saivat tasavahvoina syntymään elämyksellisen aikamatkan menneisyyteen. Samalla saa havaita, että samantapaiset teemat ovat framilla nykyisyydessä, kuten Suomen ja Venäjän suhteet tai naisasia, vaikka eri kulmasta.
Mukaan on tuotu kiehtovasti myös sellaisia yksityiskohtia kuin Liekki-ryijy ja Mantan patsas. Monessa piilee symboliikkaa, kun taas Fazerin Pihlajanmarja-karkeista saa kiskottua huumoria, jos osaa mutustaa kuin Suosalo. Martille lankesi loistohetkiä niin kuvataiteilijana kuin tsaarina ja ”urheiluselostajana”. Edelfeltin liskojen yön uni päitä pudottelevasta tsaarista antaa sauman tökätä Venäjän nykyistä valtiasta melkoisena mestaajana. Mutta Peltola huomaa laittaa myös opetuksen nykytilanteeseen – kenen repliikki se olikaan – ”Venäjä on paljon muutakin kuin tsaari, se on sydämellinen kansa!”
Momentumissa on monta tasoa. Rakkaustarinassa saadaan lähikäsittelyyn luokkaerot – porvaristyttö ja timpuri – jonka Kustaa-veli (Jussi-Pekka Parviainen) on vallankumouksellinen sosialisti. Raikas Verna (Emilia Keskivinkka Sibelius-Akatemiasta) haaveilee taidemaalarin urasta, jossa hän ei olisi vain naistaiteilija vaan ikioma itsensä. Tunteiden ristiaallokossa kamppaileva Elias (Saska Pulkkinen) on yksi paviljongin pystyttäjistä.
Eeva Konnun musiikki tempaa mukaansa välittömästi. Siihen ei siis tarvita klassikkohittejä. Myös rap niveltyy nykyään yhtä luontevana lajina musikaaliin kuin muutkin, olematta mitään eksoottista. Sen todisti myös vieressäni istunut rap-asiantuntija, ja antoi täyden tunnustuksen räppäävien näyttelijöiden taidoille. Heikki Salon kekseliäät sanoitukset saivat häneltä myös kiitosta, niin minultakin, ei sen puoleen.
Upea koreografia oli ulotettu niin kohtauksiin köydenvedossa kuin hämärän kujan kahvilassa. Heti tarkistin: koreografia Petri Kauppinen. Tarkistamattakin oli lavastaja selvillä. Hannu Lindholmille nostettiin maljoja ennen esitystä kolmannessa kerroksessa, missä hänen lavastustensa pienoismalleja on koottu näyttelyksi 50-vuotisen uran kunniaksi. Tärkeänä tekijänä Pariisin loihtimisessa olivat videot, jotka oli osuvasti suunnitellut Eero Auvinen. Entäs muodin mekan puvut jo tuolloin! Marjaana Mutanen sen tietää.
Katsoipa miltä kantilta tahansa, mestariteos on kyseessä, juhlanäytelmä jos mikä, TTT 120 vuotta.
Kuvat Kari Sunnari
