Katsoin Terrence McNallyn kirjoittamat Anastasian sekä Frankien ja Johnnyn kuun valossa peräkkäin Tampereen Teatterissa, pariskunnan pienellä näyttämöllä pienessä huoneessa ja Anastasia-musikaalin isolla näyttämöllä mahtipuitteissa – kuin tekijänsä teoksien ääripäät. Samalla viikolla näin myös musikaalin Momentum 1900 (edellinen blogipostaus). Niin Anastasiassa kuin Momentumissa aikamatkattiin 1900-luvun alkupäähän ja molemmissa seisoi Eiffel-torni taustalla jossain vaiheessa. Silti: musikaalien ääripäät minulle, toinen hengeltään ja soundiltaan niin uudenaikainen, että toinen tuntui patavanhoilliselta, joskin ultramodernilla digitekniikalla. Elämyksiä kaikki.

Ei se todellakaan kylmäksi jätä, jos esityksessä on 250 pukua 20 kohtausta varten, määrä vaan on läkähdyttävä. Karkkiakaan ei voi syödä liikaa tai tulee ähky. Parasta lienee heittäytyä kuin lapseksi sirkuksessa: Mikä on seuraava numero, kun esirippu nousee. Glamouria ja glitteriä Jusupovin palatsissa vai keskellä vallankumousta, herrajjestas Joutsenlampi-baletissakin käydään. 

Ohjaaja Samuel Harjanne joukkoineen totisesti tietää, miten tykitetään Broadway-tyylillä. Puvut, tanssit, valot ja videot, kaikki on täydellistä ja täsmällistä, yleisön taputukset seuraavat toistaan kuin nakutettu. Videoheijasteet eteen ovat upeita, niin unikohtauksessa kuin junamatkalla, jossa liikkeen illuusio ihastuttaa. Sitäkin jaksan ihmetellä, miten saadaan aikaan niin luontevaa kuhinaa joukkokohtauksiin, kuten rautatieasemalla tai yöklubilla, onko se helppoa vai vaikeaa. 

Anastasiassa kaikki näyttää helpolta. Paitsi itse tarina. Kaikessa dramaattisuudessaan se meinaa hukkua kimalteeseen. Ainakaan satumaisen seikkailun yhdistäminen nykyiseen maailmanpoliittiseen tilanteeseen ei onnistu minulta helposti, vaikka aseet välillä jylisevätkin. Kontrastia näyttämökuviin tuo kyllä Neuvostoliiton alkuaika. Tsaarin perhe on teloitettu. Mysteeri nuorimmasta tyttärestä Anastasiasta (Pia Piltz) jää elämään, säilyikö hän sittenkin hengissä?

Minulla sinkoilee jo mielikuvia Elizasta ja tri Higginsistä, kun huijarit (Petrus Kähkönen ja Ville Majamaa) muokkaavat muistinsa menettäneestä kadunlakaisijasta seurapiirikelpoista, jotta voisivat esitellä tämän Pariisissa leskikeisarinnan eloonjääneenä pojantyttärenä, huomattavaa löytöpalkkiota vastaan. Odotin Sinikka Sokkaa leskikeisarinnana, mutta arvostan myös suuresti nopeita paikkaajia, lauantaina Elina Rintalaa. 

Jossain vaiheessa havahduin Pia Piltzin ja Sanna Marinin yhdennäköisyydestä, ainakin kaihisilmällä kaukaa katsottuna. Onko Anastasia päivitetty rohkeaksi nykynaiseksi pääministerin mallilla…

Hupailijat kuuluvat konseptiin, kun komiikka ei sovi joka paikkaan ja kaikkien rooliin. Kreivitär Lilylle ja Vladille eli Kaisa Helalle ja Ville Majamaalle sopii. Ja tähdenlento heidän hempeilynsä päälle on hauskempi kuin joku muu hymähdys, jonka päälle on ”naururako”. Parivaljakko järjesti myös näyttävän tiedotustilaisuuden lehdistölle, joka ahnehti tietoa Anastasian kohtalosta. Huhut saivat oikeastikin liikkeelle satakunta valeprinsessaa. Esitys ei arvoitusta ratkaise, enkä minäkään. Minulle mystisempi arvoitus on, miten mestarit ovat osanneet mahduttaa kaiken Tampereen Teatterin lavalle, mihin kaikki kulissit mahtuvat? Sinänsä yli 100-vuotias rakennus kokonaisuudessaan sopii mitä parhaiten kyseisen aikakauden miljööksi.

Tarkemmat tiedot suuresta loistavasta tekijäjoukosta osoitteessa: https://tampereenteatteri.fi/naytelma/anastasia/

SITTEN FRENCKELLIIN

Tosiaan, kuun valossa ja sängyssä paistatteleva pari on Frankie ja Johnny, kokki ja tarjoilija, jotka viettävät ensimmäistä intiimiä iltaa yhdessä työajan jälkeen, kiihkeästi mutta kipeidenkin asioiden äärellä, tunteissaan ja tulevaisuudenkuvissaan vaappuen. Komedianikkari Terrence McNally oli siirtynyt elämänvaiheeseen, jossa hän raitistuttuaan tunsi sanojensa mukaan tarvetta ja kykyä tutkia ihmisiä ja itseään aiempaa vakavammin. Huumori on mukana muodossa, joka natsaa minun nauruhermoihini täysiään. Suuri ansio tästä lankeaa esittäjille, Esa Latva-Äijölle ja Eeva Hakuliselle, jotka tajuavat vivahteet viimeistä piirtoa myöten ja kykenevät toteuttamaan väliin poukkoilevaakin tekstiä. Kestosuosikkini Esa Latva-Äijö häärii Frankien keittiössä niin kerrassaan kotoisasti, että tuntuu kuin olisi stalkkaamassa häntä hänen omassa kodissaan, sipulia paistamassa. Lisäksi hän näyttää nauttivan roolistaan kovin. 

Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanaisella on vahva usko, että yksi suurimmista tarpeistamme on tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin on. Vaan kuka tai mikä onkaan täydellistä; lavastussuunnittelija Juho Lindström laittoi oivasti kulissit vinoon. 

-Sä pelkäät, että mussa EHKÄ on jotain josta et pidä, väittää itsetietoinen Johnny. Toisin kuin epäröivä Frankie, mies haluaa nopeaa toimintaa, koska huomenna hän voi kuolla kaasumyrkytykseen tai Frankie voi tukehtua kananluuhun. Kun Johnny puhuu romanttisesti, Frankie tylyttää ”Voi mitä paskaa”. Dialogin liimana on käsikirjoittajan elämänkokemus ja omat kysymykset, olenko yhteydessä sisimpääni, pääsenkö yhteyteen muiden kanssa, jopa jonkin korkemman voiman.

Näitä taustoja vasten katsoja tulee peilailleeksi pitkin matkaa omia kokemuksiaan. Niin kävi ainakin minulle ja seuralaiselleni. -Juuri noin se sanoi silloin ja silloin. Mikä olikaan minun kipupisteeni, entä hänen? Kun Frankie kertoo ihastuneensa Johnnyyn nähtyään tämän kohtelevan nätisti vakiasiakasta vanhaa miestä, siitä versoo omat mietinnät, mihin on toisessa ihastunut. Samoin kun Frankie erittelee, miksi ei suju: Mä oon sellaista pekoni-tomaattityyppiä, mut sä jotain eksoottista filettä, palautuu mieleen, millaista metaforakieltä on itse saanut kuulla. Niin että viihtyisää iltaa, miettien, muistellen, hymyillen.

Anastasian kuvat: Heikki Järvinen

Frankien ja Johnnyn kuvat: Mika Hiltunen