Koko tiimi Kohta-näytelmässä on pätevä. Antit ilmestyivät otsikkoon siitä syystä, että olen havahtunut molempiin ensinäkemältä/kuulemalta. Hoikkalan nimi jäi mieleen, kun näin hänen kirjoittamansa Äidin rakkauden Legioonateatterissa viisi vuotta sitten. Kyseinen teos palkittiinkin harrastajateatteripalkinnolla. Mankosen noteerasin Köökistä, joka oli Telakan virolais-lahtelais-yhteistyö taannoin. Nyt hän herättää huomion luontevuudella esiintyä absurdissa kuin kotona. Antit ovat kuulemma tehneet kimpassa jo vuosia, vaikka TeaK asettui niin, että 2011 Mankonen valmistui sieltä ja Hoikkala meni sisään. Lokuun alussa kantaesitetty Kohta kuuluu Hoikkalan maisterinopintoihin ohjaajana.

Kohta on kohdallaan. Se on kielellistä sanailua, mutta myös filosofiaa. Uteliaisuutta herättävää, merkityksiä etsivää, kaiken äimistelyä ja siten samalla pureskelua vaativaa. Ei ehkä järin syvältä kouraisevaa, mutta raikkaasti tuulahduttavaa. Siemeniäkin siinä sivussa lentelee.

Kohtaan menijän kannattaa lähestyä Telakkaa vastasyntyneen asenteella: Millaista on, kun ei ole vielä mitään (maanpäällistä) historiaa? Sellaisia ovat näytelmän hahmot. Mainoksessa Kohta on huvituttava kertoma kolmelle näyttelijälle ja useammalle katsojalle. Näyttelijät Antti Mankosen lisäksi ovat Tanjalotta Räikkä ja Piia Soikkeli. Nadja Räikän lavastus- ja valosuunnittelu ovat ansiokkaat. Tiedän sen pelkästään tunteella: Viihdyn tässä ympyränmuotoisessa katsomossa spiraalin reunalla. Näyttelijät osaavat esittää koko ajan joka suuntaan. Vai ovatko he keskellä, keskenään eri kohdassa vai ovatko kaikki eri kohdassa? Voiko loppua kesken? (=summittaista siteerausta näytelmästä, viimeiseen vastaukseni on ei. Ei loppunut kesken. Lopun olisi ehkä pitänyt tulla ennen lopun alkua, mutta loppuaplodien vastaanotto oli osoitus mielikuvituksen loputtomasta rajattomuudesta!