Harrastajateatterin täysin perinteisin keinoin tehdystä vanhan ajan tarinasta tulee keskimäärin parempi mieli kuin päättömistä kohelluksista, joihin on haalittu julkkiksia. Tämän havaitsin viimeksi Nokialla, missä paikallinen työväenteatteri esittää Vuoksen laulua. Kennonnokan vehmaille tantereille kukaan tuskin odottaa mitään kovin absurdia tai tekniikalla terästettyä luomusta.

Vuoksen laulussa eletään rajapinnassa samoilla seuduilla kuin Juhani Ahon Juhassa – joka alkaa olla tuttu monista eri kanavista. Nyt on vuorossa ohjaaja Heli Pitkäsen käsikirjoitus kolmiodraamasta, jossa kipuilevat sorja Marja, kampura Juha ja uljas Shemeikka. Koomikon rooli annetaan tässä vakavamielisessä meiningissä Juhan äidille, joka ei hyväksy miniäänsä, iloitsee vaan, kun Shemeikka vie ”venakon” Vuoksen vesistön toiselle puolelle.

Siellä yllättää liuta Shemeikan aiempia morsioita. Marjuska on tehnyt virheratkaisun, jota katuu, mutta lapsi parkuu jo kehdossa. Tuhlaajajatytön paluussa on jotain raamatullista, kun Juha ottaa vastaan lempeänä kuin isäjumala – vaikka on hänen hääpäivänsä entisen Kaisa-piian kanssa.

Onko Pitkäsen loppuratkaisu sama kuin Ahon romaanissa? Käykää ottamassa selvää, varsinkin kun näytelmään on sävelletty hienoa musiikkia. Aleksi Laukkonen on sisäistänyt täysin, millaista sen tässä pitää olla. Pääosanaiset Roosa Lehtinen ja Reetta Ylitalo helkyttelevät herkästi. Rami Mäkelälle antaa mielellään anteeksi sen, mikä äänen uljaudesta puuttuu, koska kasakkamainen olemus ja liikehdintä korvaa loput, se miten kepeästi hän hyppelee aitojen yli, rinteitä ylös ja alas. Jalka nousee kaikilta muiltakin laukkukauppiailta, kärrynpyörät ja ripaskat, ei sen puoleen. Kennonnokka tarjoaa laveat puitteet, vaikka katsomo ei pyörikään. Molemmat sivustat ovat luontevasti käytössä, kun Venäjän rajan molemmilla puolilla elellään, ja muutenkin tapahtuu kuin kahdessa tasossa, koska maasto on sopivan kumpareista.

Kuvat Pasi Aittokumpu