Lauri Viita elää suomalaisten tuntojen kirjailijana ja runoilijana, muuallakin kuin Pispalassa, nyt myös Eino Salmelaisen näyttämöllä. Osuvana työparina toimivat Lauri Viidan synnyinkotia asustava pariskunta Heikki Salo ja Sirkku Peltola. Tai triohan siitä muodostuu, kun kapellimestari Eeva Kontu on säveltänyt runot ja kirjeet, joita Heikki Salo on sorvannut käsikirjoituksen lisäksi. Ohjaus on Sirkku Peltolan käsissä. Tekijäjoukkoa on kaiken kaikkiaan paljon.
Näyttelijät telmivät lavalla jo silloin, kun ovet aukeavat katsomoon, toivottavat myös kuiskaajan iloisesti tervetulleeksi. Sen jälkeen Kukunor ja Kalahari toivottavat yleisön tervetulleeksi. Peikot tupsahtavat lavalle yhtä yllättäen kuin aikanaan Kukunor-kokoelma työläiskirjailija Viidalta. Peikkopari puhuu rytmikästä riimikieltä. ”Jotkut lunta luo, toiset unta” sopii hyvin tähän saumaan. Rytmiä piisaa ilman soittimiakin, mutta tämä näytelmä on musiikkia tulvillaan, lavalla elävä orkesterikin. Viita 1949 voi tuntua sirpaleiselta, koska se ei ole kattava historiikki suuresta runoilijasta, muttei tarvitsekaan, eikä se ollut käsikirjoittajankaan tarkoitus.
Salo luennoi Haulitornilla
Heikki Salo kertoi, ettei halunnut kronologiaa, vaan halusi keskittyä johonkin tiettyyn vaiheeseen, joka ei ole entuudestaan kaluttu. Hän halusi nuoren ja innokkaan runoilijan, ei sitä myöhempää maanis-depressiivistä. Tosin näytelmään liittyy myös käännekohta, kun Kukunor-kokoelmaa ei ollut hyväksytty, ja Viita palaa junalla Helsingistä epätoivoisena.
Salo sai yllättävää materiaalia Viidan jälkipolvelta: isän lähettämät kirjeet Kerttu-äidille, vaikka tämä oli vanhoilla päivillään jo polttamassa niitä. Kirjeet olivat hujan hajan, ja takassa paloi tuli. ”Poltan nää koska osaan jo kaikki ulkoa”. Kirjeiden tärkeys ei jää epäselväksi.
Eikä tämän näytelmän tärkeys. Kehuja ja kiitoksia on satanut joka puolelta. Mitäpä minä muuta lisäämään, kuin näytelmän päätössanat Alfhild-runosta: Oi, lapseni, rakastakaa!
Kerttu ja Lauri, Suvi-Sini Peltola ja Tommi Raitolehto kuvat TTT/kari sunnari