Riivaajat alkoi todella mukaansatempaavasti: Olimme vallankumousta valmistelevan solun jäseninä aloittamassa kokousta. Toistelimme kovaan ääneen yhdessä ”Toimin, en toivo”, ihan energisoivaa Verhovenskin johdolla. Helppoa kuvitella agitaattorien konstit ja valta.

Sympaattisen Markus Järvenpään harteilla oli tämä ja monta muutakin hommaa ja roolia. Osat vaihtuivat luonnikkaasti pikkuvarusteiden myötä. Salaliittolaisista Satovilla oli hanskat, Kirillovilla pallo ja Stavrogin laittoi aina päähänsä sankalasit. Erityisesti Lizaveta tarvitsi viuhkansa, koska muutoin naisen ääntä ja olemusta ei hevin havainnut. Silloin kun me katsojat olimme osana esitystä, katsomo valaistiin.

Tämänkertainen Riivaajat Frenckellissä on TT:n, Teatteri KSR:n, Turun ja Jurkan yhteistuotantoa. Yhteistyötä Dostojevskin kanssa se on siten, että tekstiä sorvasi myös ohjaaja Tuomas Rämö ja työryhmä. Läpi tekstin voi poimia Dostojevskin aatoksia. ”Pelko leviää paremmin kuin mikään muu tunne. Tyhminkin orja tarvitsee jotain itseään suurempaa”. Eri asia on, miten ne saa koskettamaan katsojaa – vai pitäisikö Dostojevskia vain lukea? Semmoista mutinaa kuului naapurustosta. Toisaalta Rämö toteuttaa juuri Dostojevskin tyylin hyppelehtivää rytmiä.

Fjodor Dostojevski, tuo ihmismielen syväsukeltaja oli kuin aikansa psykoanalyytikko, ja siinä määrin vakavamielinen, että huumorin pusertaminen sekaan tuntuu välillä hankalalta. Poliittisesti – itsekin Siperiaan joutunut – kirjailija kritisoi yhtä lailla vallankumouksellisia utopisteja kuin konservatiiveja. ”Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia” – mutta saako aatteen takia myös murhata? Mitä on oikeus kenenkin kannalta?

Vastakkainasetteluja on monia: Sitouttaminen ja vapaa tahto, uskonto ja ateismi, mies ja nainen. Eli ei pelkkää valtakunnan politiikkaa. Välillä Järvenpää harppoo lavalla edestakaisin kuin eksyksissä…Ei hän tietysti käsikirjoituksesta eksynyt, mutta hiukan piinallinen olo minua välillä vaivasi, ja silloin kaikki ei ole reilassa (minulle). Vaan kun Verhovenski saa lapsensa syliinsä, kaikki on riipaisevasti kunnossa. ”Jos Jumala on rakkaus, sen täytyy tarkoittaa juuri tätä. En voi olla ajattelematta, että ihmeen kosketus on meissä kaikissa!” Ideologia ei olekaan tehnyt kokonaan ja kaikessa sokeaksi. Kun on vallakumousjohtajan vuoro, hän tuskittelee, että hänellä ei ole rakkautta, ei siis mitään…

Lopuksi kulissit heiluvat ja helisevät, mutta sortuvatko rakenteet – ja kuinka hitaasti?

Kuva: Marko Mäkinen