kuva: Sandra Fockenberger/tampereen teatterikesä
Ankarana tunnetun professori Olavin veistämä Tampereen Teatterikesä juhlii tänä vuonna 50-vuotista taivalta. Alun palikasta kehittyi kansainvälinen menestys. Johtotroikka on siis jatkuvasti tehnyt hyviä löytöjä, tänä vuonna Hilkka-Liisa Iivanainen, Aleksis Meaney ja Miko Jaakkola.
Omalta osaltani Teatterikesä alkoi itävaltalaisesti. Upeasti ja ällistyttävästi. Omaperäiseltä tuntuva aihe toteutui vaikuttavasti ja valloittavasti. Yleisö osallistettiin raatina, jonka piti valita pääosan esittäjä kosmologi Stephen Hawkingin elämästä kertovaan elokuvaan – jollainen on tehtykin – mutta kolmen kandidaatin valintakokeiden kuvitteellinen käsikirjoitus oli nerokas.
The Audition for the Role of Stephen Hawking in the Theory of Everything -esityksessä firman roolittaja kommentoi yleisön keskeltä, tuoden kuin vahingossa julki stereotyyppiset ajatukset vammaisista ihmisistä.
Koska Stephen Hawking sairastui varhain ALS-tautiin – joka vei ensin liikuntakyvyn, sitten myös puhekyvyn – vakavia teemoja syntyi luonnostaan pääosin humoristiseen esitykseen. Myös Stephen Hawking oli humoristi.
Kysymys siitä, miksi terveet näyttelevät elokuvissa vammaisia, ei jäänyt teoreettiseksi. Vain nuorinta Stepeheniä esittävällä näyttelijällä ei ollut minkäänasteista diagnoosia vammaisuudesta.
LizArt Productions & toxic dreams -ryhmä on pelkkää idearikkautta, omaperäisyyttä ja lahjakkuutta. Sinällään teos juuri kysyy, mitä on kyky tai kyvyttömyys. Tai miten roolittaa? Miksi vain ns. terveet yleensä esittävät vammaisia? Väriproblematiikkaan ei nyt puututtu, mutta sukupuolijaotteluun vastattiin siten, että kaksi Stepehneistä oli naisia.
Koe-esiintymiseen syntyi sirkusmeininkiä niin pyörätuoleilla kuin vaijereilla, joiden avulla tehtiin yhtä ja toista siinä vaiheessa, kun elämäkerrallisen elokuvan käsis olisi vaatinut Stephenin tekevän sitä tai tätä, kuten polkupyöräilyä, smalltalkia, kaatumista rapuissa, myöhästymistä junasta, puseron pukemista, yskänkohtausta oopperassa.
Kohtausten avulla saattoi seurata sairauden etenemistä, ajan etenemisen näki myös siten, että 1970-luvun silmälasit vaihtuivat seuraavan vuosikymmenen malliin.
Filosofia pursusi vaikkapa kandidaatin kieltäytyessä jostain tehtävästä: Miksi minun pitäisi kuvitella kävelyä tai voivani kävellä vielä joskus? En voi enää kävellä, mutta haluan sitä, mitä kaikki muutkin, esimerkiksi tulla rakastetuksi.
Viimeiseen annokseen kaiken teoriaa kuuluu, että me kaikki jaamme saman ihmisyyden, ja missä on elämää, siellä on toivoa.
PS Kaiken tämän jälkeen sain musiikkia korvilleni Yrttitarhassa = ohjelmateltan Kaj Chydenius -konsertissa. Se tosin johti seuraavana päivänä kirjaston runohyllylle eikä musiikkiosastolle, mutta silti: Korvia hiveleviä säveliä lauloivat sielua sivelevästi Antti Holma. Maria Pere, Taru Nyman ja Mikael Saari.
Säveltäjä juonsi itse, miksi hän oli valinnut senjasen Aleksis Kiveltä, Aulikki Oksaselta, Larin Kyöstiltä, Ilpo Tiihoselta, Eila Kivikk´aholta ja Marita Jamalta.