Kaksi viimeistä Teatterikesässä näkemääni esitystä olivat portugalilaisen kansallisnäyttämön Catarina and the Beauty of Killing Fascists ja Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön Dilemma, kaksi täysin, siis ihan täysin, erilaista ja erimittaista esitystä – ja molemmat huipputasoa. Dilemmaa piisaa kummassakin. 

Portugalilainen ohjaaja-näytelmäkirjailija Tiago Rodrigues ja Teatro Nacional D. Maria II ovat niittäneet mainetta ympäri Eurooppaa viime vuosina. Tiago Rodrigues on humanisti, jonka tarkoitus on sekoittaa pakkaa, huolimatta katsojan poliittisesta kannasta. Hänen mielestään nykytilan taivastelua tehokkaampaa on luoda kuva lähitulevaisuuteen, jos nykykehitys jatkuu – mikä Portugalissa tarkoittaisi Chega-puolueen yksinvaltaa. Ensemble tutki äärioikeiston aineistoja ja populistijohtajien, kuten Trumpin ja Bolsonaron, puheita.

Tappamisen kauneus kuulostaa häkellyttävältä. Argumentointi näytelmässä perustelee käsitteen taidokkaasti. 

Aluksi erikoinen perhe on perinteensä mukaan kokoontunut maaseudulle, odotellaan illallista. Kovin kalutusta kasvissyönnistäkin saadaan nasakkaa argumentointia, mutta se on vasta alkua. Varsinaisesti perhe on kokoontunut vuosittaiseen rituaaliin tappaa yksi fasisti! Vuorossa on nuorin tytär, joka on saavuttanut saman 26 vuoden iän, minkä ikäisenä fasistit tappoivat perheen isoäidin.

Nuorimmainen yllättää panemalla viime tingassa hanttiin: Väkivallalla ei voi poistaa väkivaltaa. Äiti puolestaan, että demokratialla ei poisteta fasismia. ”Minä en ole tappanut miestä vaan fasistin.” Catarinan mielestä hyvän puolella ei voi tappaa, mutta muu perhe – kaikki ovat rituaalissa Catarinoja – muistuttaa sitaatilla: Jos on tarpeen, älkää epäröikö tehdä pahaa tehdäksenne hyvää.

Lopuksi melkein puolen tunnin puheenvuoro annetaan ainoalle jäljelle jääneelle, ”tosiportugalilaisten” kansanedustajalle, joka käyttää melko lailla samaa retoriikkaa kuin perussuomalaiset ja vastaavat muualla Euroopassa. Niin tehokkaasti, että jokunen yleisöstä yltyy buuaamaan tai nauramaan.

Esitys on yhtä globaali kuin valeuutiset, salaliittoteoriat ja äärioikeiston nousu. Tiukkaa tavaraa tuutataan 2 ½ tuntia ilman väliaikaa. Harvinainen vierailu keräsi myös lukuisia alan ihmisiä paikalle.

Pienimuotoisempi Dilemma käsittää tunnin ajanjakson, joka alkaa tuttavien kohtaamisesta kadulla pitkän tauon jälkeen, ja loppuu siihen, kun kollegat riisuvat mikit ja lähtevät junalle. Tai siis esitys alkaa pelkkinä ääninä koko näyttämön peittävän valkoisen verhon takana. Vasta sen jälkeen sama kohtaaminen nähdään kadulla, eleineen ja ilmeineen. Hauskaa. Tosin tyypit – Kreeta Salminen ja Samuli Niittymäki – kakistelevat sanoja ihan vaivaantuneina ja vartalot nykien. Tyhjää pyöritellään, tunnustellaan voiko muutakin sanoa kuin ”hyvää kuuluu”, mietitään alkaako sataa nyt vai tunnin päästä. Mennäänkö ulos, jos kahville niin mihin, istutaanko tähän vai tuonne, avataanko cava vai ei. Kaikkeen on vaihtoehtoja, ja moni lause jatkuu vielä pariin otteeseen sanoilla paitsi jos, niin paitsi…

Päästään vähän pohtimaan töitäkin, keksimään uusia kirjoitustöitä, onko sanottavaa, osaako kirjoittaa, ei sittenkään, paitsi jos yhdessä, ei sentään, paitsi jos kukkakaupan perustaisi. Epävarmuuden aika syö nuorta ihmistä. Miksei vanhaakin. Näyttämöltä saa kuin balsamia loputtoman päätöksenteon pinteeseen.

Kun toiselle tulee kramppi, esitykseen tulee käsilläparannussessiosta ansaittu tauko ja hiljaisuus, lähentymistä.

Hiljaisuudesta puhkeaa riehakkaampi osuus. Johtaako yllättävä tapaaminen johonkin vai ei mihinkään? 

Kuvat by Teatterikesä/Joseph Banderet, Katri Naukkarinen