kuva Marko Mäkinen
Tampereen Teatterikesän loppuhuipennus tapahtui minulle jo lauantaina KOM-teatterin Veriruusuissa, vaikka sunnuntaina näin vielä Recirquel Company Budapestin esittämän Paris de Nuit. Kyllähän unkarilaiset perinteiset sirkustemput haltsasivat, mutta Montmartren dekadentti yöelämä keskellä kirkasta pyhäpäivää ei vaan napannut, jonkinasteisessa vanhoillisuudessaan vielä.
Veriruusut vei mennessään. Ajattelin jo keväällä, että vuosi 1918 olisi osaltani paketoitu, mutta ei. Tämä piti nähdä!
Lauri Maijala ansioitui rutkasti lisää, niin ohjaajana kuin dramaturgina. Markku Pätilän lavastus soveltui erinomaisesti Sorin sirkuksen lavalle: Valtavankokoinen pyöreä ja pyörivä koroke muuntui moneksi koneeksi, huoneeksi, tehtaaksi, sotatantereeksi. Peräseinällä ja reunoilla oli sitten erilaisia ovia ja tykötarpeita matkan varteen, laatikoita, hyllyjä, penkkejä.
Kuulin monen vertailevan esitystä TTT:n Tyttöihin, jonka luonne suuren näyttämön musikaalina on tietty ihan erihenkinen. Amurin pumpulinplikkojen ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltola istui myös katsomossa taputtamassa. KOMin esitys perustuu samaan Anneli Kannon romaaniin Veriruusut, mutta keskittyy Valkeakoskelle ja Lahteen.
Hämärässä alkaa klarinetti soida, rauhallinen, mutta pahaenteinen tunnelma. Ennen sotaa oli muuta ilkeyttä ilmassa, tai oikeastaan tehtaalla, tytöillä työnjohtajan puristuksessa, tyttöjen tissit ja pakarat siis puristuksessa.
Sotaa ei myöhemminkään näytetty suurena paukkeena vaan pikemminkin pysähtyneinä asentoina aseen kanssa, lavan pyöriessä ja musiikin pauhatessa. Tehtaalla sen sijaan juostiin isojen ja pienten rullien kanssa musiikin paukuttaessa. Loistavia näyttämökuvia oli paljon.
Naiskaartin perustaminen ja varustaminen oli vakava asia, mutta siihen sai mahtumaan paljon huumoria, kun aseita rassattiin ja ensimmäisissä housuissa käveltiin kuin catwalkilla. Naiskaartin johtajien valokuvaus sateenvarjon ja valonvälähdyksen avulla oli yksi kekseliäistä yksityiskohdista.
Näyttelijäkaarti oli kaikkinensa vahva. Useilla oli monta roolia, johon he sulavasi solahtivat. Suovasen perhettä edustivat Helmi-Leena Nummela, Juho Milonoff ja Eeva Soivio. Halmisen väen muodostivat OonaAirola, Ursula Salo ja Antti Autio.
Vilma Melasniemi menestyi niin pääkaupungista tulleena agitaattorina kuin naiskaartilaisena. Juho Milonoff teki bravuurinsa pappina, pitkän saarnan pitäjänä. Fransina hän toppuuttelia vaimoaan, että Annas ny niitten Babylonin porttojen olla; pappina paasasi synnistä ja kadotuksesta niin, että sylki roiskui, kieltäytyi vihkimästä kaartilaispariskuntaa. Jolloin Halmisen emäntä kajauttaa takaisin, että ”Haista sinä pappi helevetin iso paska”. Kiroilut ja pierut muuttuivat taiteeksi tässä esityksessä 🙂
Jani Rapon äänisuunnittelu osuu nappiin alusta loppuun. Perinteisten Kerenskin ja Warshavjankan rinnalla soi uusia sävellyksiä ja sovituksiä työryhmän jäseniltä. Viimeinen biisi a cappella on Punaruusu, veren yrtti. Kaikkinensa vaikuttavaa, kiitos! Syksyllä esityksiä on jäljellä kotipesässä.