Kun Yasmina Rezan hittinäytelmä Taide saapui kymmenisen vuotta sitten Tampereen Teatteriin, en ollut moisesta kuullutkaan, mutta asia korjaantui: Kiitos silloiselle teinipojalleni, joka vienosti tiedusteli, saisiko äiti hankittua lippuja kyseiseen esitykseen. Niin hohdokas muisto jäi, että tarrasin oitis Savoy-teatterin mainoksiin. Uusikin herättää tietty uteliaisuutta: Nordic Theatre Company, joka on ohjaaja Paavo Westerbergin rohkea hanke. Ja onhan mukaan kuin varmuuden vuoksi hankittu maineikkaat konkarit: Eero Aho, Taneli Mäkelä, Aku Hirviniemi.
Taneli Mäkelä esiintyi Tampereellakin, mutta eri tyyppinä, Sergenä, nyt Marcina. Eli kolme kaverusta ajautuu yllättäviin syövereihin valkoisen taulun ympärillä – jossa on siis valkoisia viivoja valkoisella pohjalla. Eero Ahon Serge on se, joka ostaa teoksen, maksaa siitä niin huikean summan, että Marc kiehuu: Mitä paskaa. Sergellä alkaa keittää. Aku Hirviniemen Yvan luovii välissä niin paljon kuin pystyy, mutta rumaksi menee ja ystävyys repeilee.
Alku kuluu totutellessa geometriseen tyylilajiin. Näyttelijät askeltavat näyttämön reunoja pitkin tai viistosti halki lavan, välillä pysähtyvät jähmettyneiksi patsaiksi ja siihen malliin. Näyttämö on valkoinen ja paljas, vain reunoilla valkoinen pylväsrivi. Varmaan taiteellisuutta näytelmän nimen hengessä. Ei silti, tehokkaasti tulee näyttelijän olemus esiin niissä puitteissa. Vain takaseinällä vaihtuvat taulut kertovat, kenen kotona kulloinkin ollaan.
Pinnallisesti ajateltuna voisi ihmetellä lähtökohtaa: Sortuuko miesten välinen ystävyys muka erimielisyyteen yhdestä taulusta. Tuskin, ellei jokin ole perusteellisesti vialla muutenkin. -Millaista ystävyys on ennen ollut, kysyy kommentaattorini taustoitusta kaivaten.
Taide ja taulu antaa ulokkeita moneen suuntaan, enemmän kuin jos katalysaattorina olisi olisi vaikka lampunvarjostin (Olen ollut todistamassa absurdia perheriitaa). Rezan Taide sisältää teoreettisfilosofista väittelyä, josta kumpuaa ajatuksia minkä vaan taiteenlajin tehtävästä tai arvottamisesta, niin kriitikon kuin maallikon näkökulmasta. Käsikirjoitus on hienovireinen ja monitasoinen. Kolmikko saa siitä irti sen, mikä on tarkoitettu. Äänenpainot, kun syytellään toista väärästä äänensävystä. Koko ajan löytyy sana tai sen vivahde, johon tarttua, josta syyttää ja joka vyöryttää lisää. Toisten kumppanitkin on tullut paneteltua.
Mikä on ystävyyden mitta? Mitä se sietää? Voi miettiä muulloinkin kuin helmikuussa. Sisältävätkö omat suhteeni piilevää valtapeliä? Ovatko ne tasa-arvoisia?
Kaiken huipentuma on ”velton, tekopyhän myötäilijän” Yvanin epätoivoinen purkaus häidensä kynnyksellä. Yvan on pulassa, mutta Aku Hirviniemi irrottaa yleisöstä voimalliset aplodit kesken kaiken. Akulle pedattu performanssi sisälsi myös suomen murteita, joiden ymppääminen tähän häkellytti mutta hauskuutti, kun oli hyvin hantlattu.
Parituntinen argumentointi on niin intensiivistä, että siinä ei ole sijaa väliajalle saati kellon katsomiselle. Pykäsin kyllä muistiinpanoja matkan varrella, mutta kommentaattorini kirjoitti vain yhden (Yvanin) repliikin, joka käyköön loppukaneetista: “Kun maailmassa tehdään jotain kaunista ja suurta, se ei synny järkipuheesta.”
Miten taululle ja kaveruksille käy, sitä voi selvittää vielä toukokuun ajan.
Kuvat Tuomo Manninen