Vähän kuin kansalliseepos kansallisella ulkoilmanäyttämöllä. Täällä Pohjantähden alla on väkevä jo alkutekstinä. Väinö Linna on naseva humanisti. Trilogian sovittaja Sami Keski-Vähälä ja ohjaaja Antti Mikkola ovat poimineet osuvimmat kohtaukset tähän ajankohtaan. Huippunäyttelijät ovat pentinkulmalaisia ihan täysillä. Ei ihme, että millenniaali muassani tokaisi jo väliajalle noustessamme: ”Hyvin on paketissa.” Itse olin eläytymisestä mykkyrässä.
Keskiviikon päivänäytöksessä yleisö painottui senioreihin, mutta Pohjantähteä voi ehdottomasti pitää oivallisena tapana valottaa tai kerrata sosiaalihistoriaa nuorille. Ja ilman muuta kaikille on terveellistä miettiä, miten vihan siemenet kylvetään, ja ennen kaikkea, mitä siitä seuraa, miten sitten jatketaan.
Trilogian tapahtumavuosiin 1880- luvulta 1950-luvulle mahtuu niin kieli- kuin luokkariidat, nationalisimin ja sosialismin nousu, molemmat maailmansodat ja kansalaissota. Kurjuuksien keskellä teoksessa kukkii huumori, kuten elämässäkin. Ensimmäisellä katsomon pyörähdyksellä lapsi kasvaa, pappi vaihtuu pappilassa, kansakoulu nousee Pentinkulmalle.
Pohjantähdelle ei tarvita itsetarkoituksellista modernisointia, tai kuten ohjaaja Antti Mikkola sanoi infotilaisuudessa: Ehkä tämä on nyt modernia, ettei modernisoida. Lyhentää on pitänyt senkin edestä, mutta vuosia on leikattu pois tosi oivaltavasti ja ymmärrettävästi. Koskelan Akselin esikoinen Elinan sylissä vaihtuu Aleksiksi salamana, kun ikkunassa näyttää kurkkivan jo iso poika. Toisessa kohtaa tyhjän näyttämön jälkeen, kun joku astuu talon takaa, tajuaa pian, että muutama vuosi on taas kulunut.
Pyynikin kesän 1993 Akseli Koskela, Esa Latva-Äijö, on heivaantunut vanhaksi ja seesteiseksi Jussi Koskelaksi, nuorta paria edustavat nyt Verneri Lilja ja Ella Mettänen.
Kolmenkymmenen vuoden takainen Anttoo Laurila, Aimo Räsänen, vitsailee tässä Otto Kivivuorena – ja onkin oikein omimmillaan. Jukka Leisti piipahtelee liian vähän lavalla, vaikka on kaksoisroolissa, nimittäin aina kun Paroni tai Preeti Leppänen ilmaantuu, niin yleisö hörähtelee.
Tom Lindholmin paatos räätäli Halmeena on varsin vakuuttavaa. Riipaisee, kun hän teloitustuomionsa äärellä ei pyydä armoa niinkään itselleen kuin niille jotka on saanut yltymään. ”Ajatelkaa vaimoja ja lapsia”. Halme on pasifisti, mutta ei kyennyt hallitsemaan vihan valtaan ajettua kiihkeää nuorta polvea. Toisaalla upseerikoulusta Saksasta palannut papinpoika kiteyttää: ”Riviin ja tulta”. Antti Tiensuun uusi pastori on alakynnessä vaimoonsa nähden. Petra Ahola kunnostautuu fennomaanina hienohelmana, joka koreasti puhuu kansasta, mutta käytännössä hamuaa torppareilta lisää maata ja rahaa pappilaan.
Väinö Linna näyttää molempien puolten syntejä. Raivoisa Anttoo Laurila, Samuli Muje, pääsee höykkyyttämään porvareita pyssyn kanssa punaisten ollessa niskan päällä; talonisäntä joutuu huutamaan vallankumousta maitokärryssä, rouva saa haukkua ”oravaa” kuin koira.
Moneen etualan kohtaukseen on luotu hienosti taustaa etäämmälle. Nokian Etunäyttämön avustajat lapioivat siellä tai häärivät muuta. Lapsiavustajina tarvitaan Väinö Mujetta tai Elian Ruokolaa. Lopussa toinen kiskoo isoa juurakkoa ja kiroaa väkevästi, kuin Jussi ennen. Sukupolvien ketju konkretisoituu.
Koko ensemble näyttää sisäistäneen tarkkanäköisen ja tunneherkän Väinö Linnan ajattelun, että säröt kuuluvat inhimillisyyteen. Siksi meitä silmänpyyhkijöitä on katsomossa niin paljon. Ja koska inhimillisyys säröilee maailmassa parhaillaan ja pahasti.
Kuvat Katri Dahlström