Kuva: harri hinkka

Jos romaanista nimeltä A Christmas Carol tulee kaikkien aikojen klassikko, ja näytelmää nimeltä Saiturin joulu esitetään vain joulun tienoissa, on selvää, että kyseessä on simsalabim-tarina siitä, miten paha muuttuu hyväksi. Joulun taika tekee joulumielen. Ja miksei kannattaisi heittäytyä hankkimaan joulumieltä, jättää shoppailut hetkeksi, ja istahtaa Tampereen Teatterin katsomoon. Ilkka Heiskanen vierailee toistamiseen raakkuvana Mister Scroogena, koronkiskurina, joka vihaa joulua ja sen yletöntä rahanmenoa. Humpuukia, hän hokee. Ja jos nyt viitsisi ryhtyä filosofoimaan, niin onhan joulussa ylettömästi enemmän humpuukia nykyään, kuten kaikki tietävät. Ihme sinänsä, että Charles Dickens kirjoitti sen jo vuonna 1843.

Ebeneser Scrooge säästää huushollinsa lämmityksessä niin, että nälkäpalkalla töitä tekevän kirjanpitäjän muste on jäätyä pulloon. Köyhäinavun kerääjät hän häätää luudalla pihapiiristään. Hän torjuu myös sukulaispojan kutsun joulupöytään – missä vähävaraiset nauttivat toistensa seurasta ja perheistään. Eli kitupiikki jää ypöyksin jouluöisten haamujen kanssa. Yksi kerrallaan haamut paljastavat Scroogelle tämän elämän varjoja, muistoja, nykyhetkeä ja mahdollista tulevaisuutta. Saituri tokeentuu pysäyttämään ketjun, kuten kuvitella saattoi. Kaikki on hyvin, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Viimeiseksi jää soimaan ihana laulu Ensimmäinen joulu. Sen myötä voi tietysti vakavoitua pohtimaan, miten vähällä joulun voisi tehdä – jos pysyttelisi siinä, mitä viime vuonna lupasi itselleen (”vain yksi lahja per henkilö” ”ei viimetingan turhuuksia”).

Yleisön joukossa oli paljon nuoria, jotka tuntuivat viihtyvän. Saiturin kohtalon synnyttämästä hengestä voinee sittenkin ammentaa ja vahvistaa suuntaa, jota yltäkylläisten joulujen sukupolvi on jännällä tavalla omaksunut viime aikoina: käsintekemisen joululahjavalvojaisia ja kierrätyslahjojen pikkujouluja.

Auvisen dynastia on vahvasti tekemässä jo toista kertaa joulun sanomaa. Dickensin romaanin on näytelmäksi kirjoittanut ja ohjannut Tommi Auvinen, koreografia on Teija Auvisen, äänisuunnittelut Janne Auvisen. Heiskasen perheestä mainittakoon, että viime vuonna Kari Heiskanen esitti Kansallisteatterissa samaa roolia kuin veljensä Ilkka Tampereella. Hän kuuluu myöntäneen, että ”Ile on kyllä parempi”. Sitä en pysty vertailematta vahvistamaan, mutta kyllä Ilkka Heiskanen antaumuksella hahmonsa luo, ja narisee niin, että äänihuulet ovat taatusti koetuksella.