Elokuvan perusteella mustaksi komediaksi nimetty Sarjahurmaajat edustaa minun teatterisanastossani farssia, ja melko parhaasta päästä. Eli ei pelkkää pariskuntien väärinkäsitysten kissa-hiiri -leikkiä, vaan viiden konnan koheltamista pankkiryöstön parissa. Olennaista on se, että konnat ovat koomikoiden AllStars: Lari Halme, Risto Korhonen, Jukka Leisti, Ville Majamaa ja Toni Harjajärvi: Porukan aivoina toimiva professori Marcus, veitsen kanssa sohimista janoava Louis, naisten mekkoihin mieltynyt majuri, isokokoisin mutta älyltään vähäisin Eka-Erä sekä pillerien piristämä Harry. 

Tanjalotta Räikkä tuo mukaan hyväuskoisen naishahmon, ”joka uskoo kaiken omituisen pitämättä sitä omituisena”. Roistot saavat siten punoa juoniaan rouva Wilberforcen huushollissa, muusikkoina muka. Soitinkoteloineen he marssivat yläkertaan, josta lavastussuunnittelija Kimmo Sirén on mainiosti kehitellyt toisen näyttämön. Alakerran olohuoneessa käydään toiset keskustelut. Hyväluonteisena konstaapelina toimii Matti Hakulinen.

Pankkiryöstäjien pomolle lankeaa myös jousikvartetin kapun ja nykymusiikin säveltäjän rooli. Istuin yleisössä viulistiveljen kanssa, minkä vuoksi musiikkiaihe hauskuutti meitä pizzicato-juttuineen. ”Ette ole harrastajia vaan ammattilaisia”, ihastelee rouva vuokranantaja, kun barokki soi vinyyliltä.

Tekisi kovasti mieli kertoa, mitä sellokotelolle tapahtuu juuri ennen väliaikaa, mutta menkää katsomaan!

Kun rosvokoplan pitäisi konsertoida vanhan rouvan kekkereissä, on taas selityksen selityksille käyttöä. Kaiken kaikkiaan huumoria revitään niin taiteilijuudesta kuin etiikasta ja sukupuolirooleista. Niin myös tyyppien liioittelusta, jota kullekin piisaa ja kukin täydesti toteuttaa.

Heta Haanperä on ohjannut mitä viihdyttävimmän päätöksen sateiseen päivään.

Sarjahurmaajat on alkuperäiseltä nimeltään Ladykillers, William Rosen käsikirjoittamaan elokuvaan vuodelta 1955.

Kuvat Heikki Järvinen