Paavo Westerbergin sovitus ja ohjaus Shakespearen Romeosta ja Juliasta on täysosuma uuden ja vanhan yhdistelyssä, johon lukeutuu muun muassa kielen rekisterien vaihtelu. Tampereen Teatterin uudet valovärkit pääsevät näyttämään loistonsa – mutta myös kynttilöiden paljous on tehokasta. Ja näyttelijät säkenöivät täysillä. 

Housupuvut vaihtuvat loppua kohti mustasta valkoiseen. Monet kontrastit korostavat joko tunteiden tai maailman polarisaatioita. Ihminen toistaa virheitään vihanpidossa, vaikka rakkaudenkaipuu on vakio. Milloin opimme sovittelemaan ajoissa? Montaguet ja Capuletit eivät ehtineet.

Romeon ja Julian kuoleman vaatinut teinirakkaus resonoi minussa erityisesti nyt, kun Paavo Westerbergin sovituksessa modernisointi on niin huolella perusteltua ja taiteellista ilman tekotaiteellisuutta tai osoittelua. Muunsukupuolinen Romeo ei ole ydinasia.

Väkivallan esittäminen koreografisesti muulla tavoin kuin suorana tappeluna on taitavasti toteutettu. Räppäyskohtauskin on saatu mukaan täysin luontevana – onhan riimittely niin räppärien kuin Shakespearen erityisalue – ja sen erinomaisesti esittää Ville Mikkosen Mercutio. 

Mari Turunen imettäjänä irrottelee bravuurin liehittelijänsä tylyttämisessä. Esa Latva-Äijö on palannut näyttämölle seesteisenä ja lempeänä isä Lorenzona.

Pääosan nuoret esittäjät Meri Luukkanen (Nätyn viimeiseltä vuosikurssilta) ja Anna Böhm (freelancer) solahtavat harmonisesti konkarien keskeen.

Ohjaaja Paavo Westerberg on kuvannut Romeota ja Juliaa ´toiveikkaaksi tragediaksi´. Sukujen kirousta on jo voihkaistu ja vihanpitoa paikoin paheksuttu, ennen kuin lopulliseen havahtumiseen ja rauhantekoon päästään, päästään kuitenkin. Vaikka pahin on jo tapahtunut.

Ilmavan lavastuksen on suunnitellut Mikko Saastamoinen, valaistusmeiningin Raimo Salmi. Kiinnostavat pukeutumisratkaisut laati Anna Sinkkonen,  koreografiat loihti Natasha Lommi.

Kuvat Heikki Järvinen, keskimmäinen kuva Emil Virtanen