Jos Mihail Bulgakov olisi nyt kirjoittamassa teostaan Mestari ja Margarita – jonka ensimmäinen versio on vuodelta 1928 – se olisi varmaan suunnilleen samanlainen, joskin nimellä Saatana saapuu Moskovaan: Samaa bakkanaalia ja paholaismaisuutta eletään naapurissa, pääpiru vain on vaihtunut Stalinista Putiniksi, Neuvostoliitto Venäjäksi. Vallanpitäjiä pelkäävää kansaa yhteiskunnan satiirikko  halusi jo muinoin puhutella repliikillä: Ihmiskunnan suurin synti on pelkuruus. 

Rakkaustarinaa painottava nimi ei estänyt sensuuria, teos oli pitkään pannassa. Mustaan magiaan kiedotut tapahtumat eivät hämänneet tarpeeksi; päiden putoaminen, ihmisten katoaminen, rahan muuttuminen paperisilpuksi, eikö se ollutkin totta, eikö se ole sitä yhä…

Monitasoisessa teoksessa yhteiskuntakritiikki ja rakkaustarina kutovat yhteen monenlaista moraalista pohdintaa, hyvän ja pahan, ihmisluonnon ja uskonasioiden käsittelyä. Kolmen eri tarinan rytmitys onnistuu. Siinä on se silmänkääntäjä Wolandin saapuminen säikyttelemään, käsienpesijä Pontius Pilatuksen tuomarointi sekä mestarikirjailijan lavstoori Margaritan kanssa.

Esa Latva-Äijö pääpaholaisena vakuuttaa ensimmäisellä katseellaan. Tämä Woland astuu ensimmäiseen kohtaukseen liituraidoissaan kuin tavallisena matkustavaisena, mutta silmissä on outo pistävyys. Melko pian alkavat absurdit tapahtumat seurata toistaan.

Tampereen Teatterin toteutuksen on haasteita kaihtamatta ohjannut Antti Mikkola, joka joutui heti ensi-illassa myös näyttämölle: paikkaamaan Jukka Leistiä Pontius Pilatuksena. Vautsi, arvostan aina tällaista reipasta siirtoa. Kauan odotettua ensi-iltaa ei tarvinnut perua.

Kantaaottavissa näytelmissä komiikan kärki osoittaa usein järjestyksen ja byrokratian ylläpitäjiin. Arttu Ratisen toveri miliisi on herkkua, kuten moni muu olkoon sitten akustiikkakomission tai huvi- ja viihdelaitoksen toimikunnan jäsen. Eli näyttämölle mahtuu ”slaavilaiseen tyyliin” paljon porukkaa, ja kaikki näyttelijätyö on tasalaatuista eli nautittavaa. Ja kuka on tuo röyhkeä musta kissa Wolandin ihmeseurueessa? Ai joo, joogaopettajaksikin heittäytynyt Elisa Piispanen siinä notkistelee. Yleisö sai nyt toimia yleisönä tuplasti, nimittäin Varieteeteatterissa Wolandin taikanäytöksessä. Siinä sitä oli simsalabimiä.

Valosuunnittelu on olennaista tällaisessa magiapitoisessa valon ja pimeyden taistelussa. Tiiti Hynninen on onnistunut loistavasti prismoineen ja taskulamppuineen. Myös videosuunnittelu  linkittyy saumattomasti lavastukseen, joka on kerrassaan oivaltava. Ei tarvita purppuranpunaista plyysiä ja kruusauksia 1930-luvulta, kun valoillakin saa verhot, kun kynttilöilläkin voi verhoilla seinät lattiasta kattoon – tai kun ihmiset voivat liikutella pieniä seiniä – jotka on päällystetty vanhahtavalla tapetilla. Huolellista, Teppo Järvinen! Äänet ja valot toteutuivat ällistyttävällä tavalla niin sähköshokkihoidoissa kuin aseilla räiskimiskohtauksessa. 

Vaikuttavia näyttämökuvia oli useita, eikä savuefektejä säästelty. Isot seinät täynnä kynttilöitä pimeässä, Pia ”Margarita” Piltz lentämässä Moskovan yllä. Golgata risteineen…

Lyhyesti sanottuna: Absurdiudessaan antoisa spektaakkeli.

Kuvat: Maria Atosuo, Heikki Järvinen