kuvat kari sunnari
”Ei tää tunnu ilolta eikä voitolta, tää vallankumous”. Tähän TTT:n Tytöt 1918 -musikaalissa esiintyvään lauseeseen kiteytyy paljon siitä rauhansanomasta, mitä kyseiseen vuoteen liittyvät teokset tarkoittavat ilmineerata, kutsuipa tapahtumia sisällissodaksi, veljessodaksi tai kansalaiskapinaksi. Sota ja tappaminen värien – tai minkä tahansa – vuoksi on julmaa hulluutta.
Tytöt 1918 on tasoltaan maailmanluokan musikaali, vaikka tapahtumat sijoittuvat Pirkanmaalle. Se perustuu Anneli Kannon romaaniin Veriruusut, jonka lisänä on muuta historiallista materiaalia. Muutoin tekijäjoukon ytimessä on samaa kolmen koplaa kuin Viita 1949 -musiikkinäytelmässä: Sirkku Peltola, Heikki Salo ja Eeva Kontu.
Tytöt 1918 esityksessä on osattu poimia, rytmittää, liittää ja leikata niin taitavasti, ettei kuitenkaan tarvitse pelkästään ampua ja paukuttaa. Vasta toisella puoliajalla sota todella syttyy, ja syntyy paljolti valoilla eikä vain äänitehosteilla. Tulen oikean leimahduksen muuttuessa videotulijuovaksi aiheutti leimahduksen myös katsojassa. Tehdassalin tekeminen suurten teollisuuskoneiden pyöriessä videona taustalla toimi täydellisesti. Tehtaiden pumpulienkeleistähän naiskaarti koostui. Pitkä johdanto nuorten tyttöjen elämästä ennen kansalaissotaa oli tarpeen, siirtyminen housuihin mielenkiintoista. Siihen niveltyi #metoo-kampanjaakin. On Tytöt 1918 -musikaalissa toki miehiäkin, ja yksi koskettavimmista on Sigridin lempeä isä Frans eli Ola Tuominen. 15-vuotiaan amurilaistytön ankarana Aliina-äitinä Miia Selin on niin omillaan kuin olla voi. Nätyläiselle Marketta Tikkaselle Sikrin rooli antaa varmaan kannustimia jatkossa.
Tekijäporukka on niin suuri, että nimilistaa on parasta tutkia Työviksen sivuilta. Totean vain, että heikkoa lenkkiä ei ollut.
Tarinan tragiikasta huolimatta Tytöt 1918 on niin elämyksellinen, että korostuu sittenkin mainita konkarit lavastuksessa, koreografiassa, valoissa ja puvuissa: Hannu Lindholm, Marjo Kuusela, Eero Auvinen ja Marjaana Mutanen.
Käsikirjoittaja-ohjaaja Sirkku Peltolassa hämmästyttää aina uudestaan se, miten taitavasti hän saa huumorin mukaan, ihan niin kuin elämän kirjossa on, naurua kyynelten läpi, ja rakkautta löytyy kurjuudessakin.
Plus yksityiskohtien huolittelua: Ensimmäiseksi seinätauluksi taustalle ilmaantuu suunnilleen sama lause, jonka oma isoäitini on kirjonut synnyinkotini seinälle: Iloisen ja hyvän ihmisen tulee olla. Loppupuolella kirjontatyön teksti muuttuu: Ihminen kasvaa hitaammin kuin tappaja.
Alku eli tyttöjen esittäytyminen, ja loppu, farkkunuorten ilmaantuminen sivustoille päivittämään samanikäisten tyttöjen nykyisyyttä, olivat hienoja kohtauksia – mutta niin oli kaikki sillä välilläkin. Sujuvasti etenevää hommaa, taitavasti tanssittua ja soitettua. Tämä on nähtävä toisenkin kerran, pysyypähän sitten entistä paremmin ihmisyyden, inhimillisyyden ja rauhan asialla. Rauha lähtee yksilöstä, sisältä päin.
