Sain jo Helsingin kaupunginteatterin esitteestä mielikuvan, että Priscilla – aavikon kuningatar on kuin jättibileet 1990-luvun hittibiisien soidessa. Lokakuisen ensi-illan jälkeen kuuli pelkkää suitsutusta Priscillasta, ohjaajaguru Harjanteesta, pukuloistosta ja drag kuningattarista. Se herätti uteliaisuutta, olkoon mitä vaan diskoilua. Loin ennakkoajatuksen, että ei kannata kaivaa mitään syvällistä eikä odottaa kovin kummoista juonta. Juonen voi melko lyhyeksi kiteyttääkin, mutta kun katsoin täyttä salia taputtamassa kädet kipeinä alusta loppuun, niin ajattelin, että suvaitsevaisuus erilaisia sukupuolirooleja ja seksuaalisia identiteettejä kohtaan lisääntyy jopa tämän yhden musikaalin voimalla. Priscillassa on poweria. Erikoinen drag-trio – Lauri ”Kinky Boots” Mikkola, Niki Rauten, Clarissa Jäärni – on niin selkeästi ilon, rakkauden ja solidaarisuuden asialla, että se käy kenen tahansa sydämeen.
Lyhyesti siis: Yksi kolmikosta, Nick, haluaa nähdä pikkupoikansa mantereen toisella laidalla. Hän saa värvättyä kaverit mukaan pitämään show´n paikallisessa baarissa. Matkalla Sydneystä tuppukylään tapahtuu sitten kaikenlaista, mutta he selviävät periaatteella ”Kaikki yhden puolesta, yksi kaikkien puolesta”. Ja Priscilla on siis se iso kulkuväline, jolla aavikon halki matkataan.
Toinen kolmikko on Diivat – Johanna Försti, Maria Lund ja Jennie Storbacka – jotka ilmaantuvat tekemään show´ta tämän tästä, mutta yhteensä näyttämöllä laulaa ja tanssii montakymmentä henkeä. Asiaan ja elämykseen kuuluu tietysti live-orkesteri, kapellimestarinaan Eeva Kontu.
Kun ottaa huomioon, miten paljon esityksessä on kohtauksia ja niissä vaihtuvia pukuja niin monelle tyypille, ei voi olla miettimättä, onko tämä kallein tuotanto Suomessa ikinä. Seuralaiseni mietti, kuinkahan paljon tarvitaan pukijoitakin, kun vauhti on näin kova. Laskin käsiohjelmasta: 5. Meinasin laskeskella muutakin, mutta tausta-ammattilaisia on kymmeniä ja kymmeniä, pelkästään ompelimossa ja tarpeistossa ainakin 25.
Valoilla, pyrotekniikalla ja muulla valtaisaa tekniikkaa vaativilla jutuilla loihditaan yhteensä jotain ennennäkemätöntä. Jo ennen esityksen alkua valot katsomossa loivat efektiä kuin jengi olisi valmiiksi chillaamassa. Esittelyssä varoitetaankin vilkkuvista valoista – eli ei ainakaan migreenialttiille. Varoitetaan myös rohkeasta kielenkäytöstä. Se on suorastaan härskiä, mutta kuuluu näissä puitteissa kulttuuriin.
Kaiken kaikkiaan esitys on niin sydämellinen, häikäisevä ja mukaansatempaava, että överimäärälle överipuvustusta on mukisematta antauduttava.
Avecinani ollut nuori klassisen puolen muusikko haukkoi henkeään arvostuksesta musikaalitaitureita kohtaan: ”Miten nämä pystyvät yhtaikaa näyttelemään ilmaisuvoimaisesti, laulamaan haastavia soolo-osuuksia, tanssimaan vaativia koreografioita – kaiken lisäksi huippukorkeissa koroissa ja huimalla tempolla. Suuren maailman meininkiä!”
Kiitos elämyksestä meidän molempien puolesta, kaikki vyöryi ihanasti syliin toisen rivin paikoille.
Kuvat Robert Seger