Neiti Marplen katse ei ole se tuijottava, mutta tarkkanäköinen se on. Kuten Agatha Christienkin. Kirjailija loi ikäneidon salapoliisin vähän kuin omaksi kuvakseen.

Eipä uskoisi, että ohjaaja Samuli Reunanen ja pääosaa eli Jane Marplea esittävä Miia Selin pitävät dekkarimaailmaa itselleen vieraana lajina. Ohjaaja paljasti Metson Teatteritiistaissa, että hän ei kehdannut pariin kuukauteen edes kertoa ohjaavansa parhaillaan dekkaria. Miia Selin pelkäsi, miten käy, kun kyseinen genre ei ole häntä kovin kiinnostanutkaan. Tätä taustaa vasten lopputulos TTT:n isolla näyttämöllä on loistava. 

Miia Selin, Johannes Korpijaakko, Maisa Sarkkinen, Esme Kaislakari

Neiti Marple ja tuijottava katse vie vuoteen 1962. Perienglantilaisessa alkukuvassa on takan edessä pari muhkeaa nojatuolia, seinillä kruusausta ja hyllyjen päällä pikkuesineitä. Neiti Marple lepuuttelee nyrjähtänyttä jalkaansa rahilla. Paikoillaan olo tietää näyttelijälle haastetta, kun ei voi käyttää lihasmuistia runsaan replikoinnin apuna kuten yleensä. Selin suoriutuu sutkisti, kuten myös hahmon tekemisestä lempeäksi neulojamummeliksi, joka tarvittaessa osaa sanailla ihan napakasti.

Vähän päästä pimeästä paljastuu valojen avulla muu tyhjä tila, jonka avulla rakennetaan rinnakkaisia tapahtumia kohtauksiin. Näyttelijä voi hypätä takaumaan ja takaisin Marplen olohuoneeseen. Toimii hyvin.

Ylikomisario Dermot Craddock on neidin sukulaismies, joka täydentää tässä vähän samantapaisen parivaljakon kuin Hercule Poirot ja hänen apurinsa Higgins. Johannes Korpijaakko hoitaa hienosti tasapainon parodioinnissa, ei liikaa eikä liian vähän. Tämä balanseerauksen taito kaikessa koskee myös ohjaaja Reunasta. Huumori saa kukkia, mutta mukana kulkee tietoisuus siitä, että kaikkia roolihenkilöitä yhdistää jokin syvä menetys ja suru. Heitä ajaa pyrkimys paikata se kokemus.

Ja sitä kuuluisaa kuivakasta brittihuumoria saavat aikaan muutkin kuin Marple ja Craddock kinastellessaan. Reipas palvelustyttö Cherry eli Esme Kaislakari töksäyttelee vanhuudesta siihen malliin, että anteeksipyydeltävää piisaa. Senioripainotteinen yleisö sen sijaan palkitsee suurimmalla kohahduksella jotkin sellaiset kuin ”Täytyy olla kamalaa toi vanhuus”. Lapsettomuus on toinen töksäyksien aihe, ilman naurua. Nimittäin kuulu amerikkalainen näyttelijätärdiiva – jota esittää Petra Ahola – on saapunut paikkakunnalle filmaamaan ja pitämään cocktail-kutsut. Paikalla on tietysti aviomies Jari Ahola nimellä Jason Rudd, sekä puolalainen palvelija Ella Maiju Saarinen, mutta kartanolle päätyy kaikenlaista sakkia, neidin ystävätär Dolly Kaisa Sarkkinen, filmitähden fani Heather Leigh Kristiina Hakovirta, ilman poloista puolisoaan Cyriliä Mika Honkanen, mutta kuokkimaan saapui vielä vastanäyttelijä Lola Pihla Pohjolainen. Päästään tutustumaan myös Juha-Matti Koskelan tarjoilemaan mainioon italialaiseen tarjoilijaan. Mutta kuka ojensi kuolettavan drinkin ja kenelle se oli tarkoitettu? 

Juha-Matti Koskela ja Petra Ahola

Tästä päästäänkin vähitellen selvittelemään asioita studiolle ja nähdään hienosti toteutettua elokuvantekoa. Näyttelijät tekevät omaa työtään fiktiivisessä hahmossa. Kuvaukset Katariina Aragonialaisesta heijastetaan isona mustavalkoisena kuvana taustalle, näyttää tosiaan vanhalta leffalta. Kannattaa nauttia kaikesta näkemästään, vaikka selvittely tuntuisi kimurantilta. Ainakaan minulle ei murhaajan keksiminen ollut suinkaan pääasia.

Johannes Korpijaakko ja Pihla Pohjolainen

Kuvat Kari Sunnari

PS Olipa mainiota nähdä samalla viikolla kaksi dekkaria lajinsa ääripäistä, Tampereen Teatterin Hiuskarvan varassa tarjoaa täyslaidallisen uutta komediaa, jonka twistinä on vetää yleisö mukaan keräämään todistusaineistoa ja vaikuttamaan lopputulokseen. Sitten tämä tyylikkäästi  toteutettu klassikko. Kyllä meillä on Mansessa pettämätön porukka tekemässä, lajissa kuin lajissa!

Juttele esityksestä

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.