Olkoon Tukkijoella tai Myrskyluodolla, niin Merunlahden kulissit pätevät samanlaisina Teatteri Valentinon kesäesityksissä.

Myrskyluodon Maija naitetaan heti alkuunsa Jannelle, vaikka Magnus olisi ollut mieluisampi. Sopuisasti pari kuitenkin muuttaa karulle luodolle, rakentaa yhteisen kodin ja lopulta ”rakastaa niin että itkettää”.

Elämän ja luonnon ankaruudesta muistutetaan nykykatsojaa monin tavoin, lukutaidottomuuden ja vaatimattomuuden ajasta, kirkon vallasta. Liikutuksen hetkiäkin sitä kautta saadaan aikaan, mutta replikointi jää tavanomaisuuksien tasolle, joka edellyttää kärsivällisyyttä. Leila Karttusen ohjauskin on varsin perinteinen – mikä sinänsä sopii tämänkaltaiseen aiheeseen, kunhan kaavamaisuutta olisi jotenkin saatu riisuttua, sitä, miten lapsilauma kirmailee kimpassa ees ja taas, yksinlaulu ja joukot vuorottelevat. Sympaattinen vanha Maija (Anja Pohjanvirta-Hietanen) limittyy kyllä oivasti tarinan kulkuun. Pastori Millangård (Eki Lahtinen) on esityksen suola.

Pääosien esittäjät Rosa-Maria Melin ja Pasi Koivuniemi kasvavat kauniisti yhteen, suikkaavat suukkosenkin, kun lapset saadaan katsomaan lentävää lehmää…Pasi Koivuniemen rakkauslaulu alkaa ”Onko mitään niin maukasta kuin kirnupiimä”. Romanttisemman puolen laulaminen sopii Rosa-Maria Melinin herkälle äänelle varsin hyvin. Kaikkien ei ehkä olisi tarvinnut ryhtyä soololauluun, kun yhteiset musiikkinumerot sujuivat niin paljon paremmin. Katsomon puolella muutamat jäivät varmaan haikailemaan alkuperäismusiikkia; ei siksi, että Matti Puurtisen sävellykset olisivat huonoja, vaan koska odottivat Mårtensonin Maijaa.

Tiesin, että suffragettiaatteet eivät Myrskyluodolle asti yllä. Kuvittelin silti Maijan tarinaa vahvan naisen kuvaukseksi. Paljon piti kestää, meri vei pojan ja miehen, tuli kodin, ja aina selvittiin. Siksi tässä versiossa painottui yllättävän paljon Maijan alituinen arkailu ja taikauskoiset pelkotilat.

PS Jos kunnon tunnemyrskyä kaihoaa, niin sit pitää mennä jo elokuviin katsomaan Diego Maradonan elämäkertaa, ensi-ilta 5.7.