Leena Tammisen näytelmä Yhtä matkaa on sympaattisesti tehty terveellinen muistutus kaikesta siitä, miten meidän pitäisi kohdata toisemme tai miten ei pitäisi kohdella toisiamme. Muistutus, koska esiin nousee napakasti asioita, jotka jo tiedämme, joita koemme ehkä viikottain, mutta mennee vasta näyttämön kautta paremmin perille. Tiedämme, että olemme samanlaisia tunteinemme ja tarpeinemme, vaikka päällisin puolin erilaisia, eri-ikäisiä, toisenlaisella taustalla ja kokemuksilla varustettuja. Silti käyttäydytään milloin rasistisesti, milloin sovinistisesti.

Aino Karttunen eli Seela Sella ja Asko Ekman eli Puntti Valtonen saapuvat samaan junanvaunuun Eino Salmelaisen näyttämöllä. Näyttämö on tälle esitykselle iso. Tarvitaan Safka Pekkonen soittamaan hanuria ja konstailemaan konduktöörinä. Sopisiko tämä Kansallisteatterin ja TTT:n yhteishanke kiertämään sinne, missä ei omaa teatteritaloa ole hollilla?

Iäkkään toverinsa häihin matkustava Aino on räväkkä suustaan ja rivakka tutustumaan. Hautajaisiin matkalla oleva keski-ikäinen Asko on ympäröinyt itsensä tietotekniikalla. Ensin heitä yhdistää vain nimen alkukirjain A. Kunnes padot murtuvat. Tiuskimisen jälkeen mies on kertonut tuntemattomalle naiselle asioita, joita ei kenellekään muulle ennen. Siinä välissä on rikottu monet ennakkoluulot ja selvitelty elämän ja kuoleman kysymyksiä, jotka tarjoillaan katsomoon muodossa, jossa tuskin voi välttyä tekemästä vertailuja omaan elämään, pohtimaan.

Kun utelias Aino esimerkiksi kyselee, pelkäätsä kuolemaa tai haluaisitko tavata edesmenneitä, alkaa ehkä miettiä, kenet minä haluaisin tavata tuonpuoleisessa, onko jäänyt jotain selvittämättä, kuten Askolla. Miltä sielu näyttää? No miltä se minusta näyttää? Asioita ruoditaan lyhyesti mutta tehokkaasti. Aluksi Aino joutui puuskahtamaan, että kylläpä osaa olla paskantärkeä ihminen. Lopuksi unohdetaan kaikki paska ja ollaan ilosia, eikö niin. Niinkö?

Kuvat Johnny Korkman