Taidan lukeutua niihin, joita on Wagnerin raskaudella peloteltu. Muille samanlaisille Lentävä hollantilainen on täysosuma. Tämä säveltäjän ”keskivaiheen” teos vie soljuvasti mukanaan, vaikka vesi tyrskii jyrkkiä rantakallioita vasten. Soittajille se on tietty fyysisesti raskasta: Kun meri pauhaa, soittimetkin pauhaavat, jouset sahaavat vimmatusti, tremoloa tarvitaan useasti. Orkesterin osuus on Richard Wagnerin (1813-1883) oopperoissa yhtä tärkeä kuin solistien, ja Tampere Filharmonia Anja Bihlmaierin johdolla hoitaa hommansa siihen malliin, että kylmät väreet kulkevat käsivarsissani heti alkutahdeista. 

Värinöitä seuraa jatkossakin, varsinkin kun sopraano Johanni van Oostrum avaa suunsa. Ennen kuin hänen Sentansa pääsee lavalle, komea keskusteluduetto käydään tämän isän, merikapteeni Dalandin (12.2. basso Matti Turunen) ja Hollantilaisen (baritoni Tommi Hakala) välillä, joskin isä lupaa tyttärensä tuntemattomalle yllättävän sukkelaan. Tällä välin perämies (tenori Joel Annmo) näkee hyviä unia ja oman kullan kuvia vahtivuoroonsa nukahtaneena, sulosäveliä vedellen.

Senta alkaa haavehourailut kohtalostaan tuota pikaa, eikä se jää rakastuneelta ystävältä (tenori Jussi Myllys) huomaamatta. Senta on saanut päähänsä, että on hänen kohtalonsa pelastaa tuo hollantilainen kirouksesta purjehtia maailman meriä, kunnes tämä löytää ikuisesti uskollisen morsion. Wagnerin libretosta onkin yksi versio esitetty muinoin Pariisissa nimellä Aavelaiva.

Toisen näytöksen alussa kuorokohtaukset tempaavat mukaansa, kun miehistö merellä kaipaa naisiaan ja toivoo etelätuulta puhaltamaan laivan kotisatamaan. Siellä naiset jo kaihoavat rakkaitaan, kehräävät lankaa ja pyytävät rukkeja hyrisemään.

Esirippu laskeutuu kesken toisen näytöksen, enempi kahvikellon kuin logiikan mukaan, Wagner meinasikin kolminäytöksisen oopperansa ilman väliaikaa. Eihän sellainen enää sovi…

Kun sitten satamaan on saavuttu, kapteeni Daland on täpinöissä esittelemään onnenkantamoisen, rikkaan sulhaskandidaatin. Salamarakastumiselta tilanne näyttää, mutta Sentan ja Hollantilaisen säkenöivä rakkausduetto kertoo sittenkin ikään kuin lunastuksesta ja velvollisuudesta. Tanssijat esittävät parin mielenliikkeitä, tehden pääparin kaltaisella vaatetuksella heti selväksi, keitä esittävät.

Kun Erik tulee peräämään Sentalta saamiaan lupauksia, hollantilainen tulkitsee tilanteen väärin, eikä siinä auta, vaikka nainen livertäisi yhtä huimasti kuin Oostrum. Aavelaiva paljastuu, kun Daland pikaistuksissaan haluaa jatkaa matkaansa. Senta pudottautuu suit sait kalliolta. Tämä ei ole juonipaljastus, koska se lukee käsiohjelmassa, ja kyseessä on Wagnerin suosituimpiin lukeutuva ooppera ympäri maailmaa. Mutta ällistyttävän äkisti loppuratkaisu tapahtuu. No, ei tässä totuuksien perään kysellä. Sinänsä teoksesta on löydettävissä Wagnerin omien kokemusten aineksia ainakin symbolisella tasolla, ikiaikaisia myyttejä myös. 

Antoisaa käsiohjelmaa on vielä kiitettävä. Jouni Kaipainen teki aikanaan lukemattomia teosesittelyjä, tässäkin käännellään historiaa ja musiikkia monelta kantilta. Oopperadebyyttinsä tehnyt ohjaaja Marika Vapaavuori tuo mukaan tutkijoiden näkemyksiä Kalevalan ja Hollantilaisen yhtäläisistä myyttisistä aineksista. 

Kerta toisensa jälkeen ihmettelen, miten hyvin Tampere-taloon mahtuu ja sopii oopperaesitys. Se ei tarvitsekaan ympärilleen Olavinlinnan muureja. Toni Haarasen videosuunnittelulla, Jussi Kamusen valoilla ja Marjatta Kuivaston lavastuksella meri loiskuu reunustojen rantakiville asti.

Seuraavat esitykset, suositusten kera: ke 15.2. klo 18.30, la 18.2. klo 15, ke 22.2. klo 18.30, la 25.2. klo 15.

Kuvat Petri Nuutinen