Maailmankuulusta mutta salanimellä kirjoittavasta Elena Ferrantesta tuli Suomen kuulu viimeistään tv-sarjan Loistava ystäväni myötä. Nyt loistavat tekijät saattelevat Frenckellin näyttämölle Ferranten varhaisvaiheeseen kuuluvan romaanin Hylkäämisen päivät.

Mari Turunen esittää Olgaa, jonka mies Mario (Henry Hanikka) sanoo heti ensimmäisessä kohtauksessa lähtevänsä, nousee ruokapöydästä ja lähteekin. Liian äkkinäisesti se tapahtuu, kokemusta on, mutta ylipäätään ottaen harva selviää elämästä ilman yhtäkään eroa. Hylkäämisen päivien prosessissa lienee tunnistettava kaava, vaikka olosuhteita ja muunnelmia on kullakin omansa. 

Liisa Mustosen ohjaamassa ja yhdessä Virpi Haataisen kanssa sovittamassa teoksessa murheen alho näyttäytyy hämmästyttävän tragikoomisena, kun Olgalla ajatukset tempoilevat sinne tänne, hysteerinen vauhti päällä koko ajan, mielenterveys koetuksella. Mari Turunen tekee siinä bravuuriaan. Hän on niin irrotteleva tyyppi, että Olgan vankila sekä kotinsa että päänsä sisällä ei teekään minua niin ahdistuneeksi kuin olettaisi. Klaustrofobiaa ajaneet asiatkin meinaavat luisua viihteen puolelle – ulko-oven lukko reistaa, ulos ei pääse eikä puhelinkaan toimi, koska ”se paskiainen ei ole maksanut laskua”. Päähenkilö toppuuttelee tämän tästä itseään: Nyt Olga keskity, nyt todellisuutta peliin, Olga. Pelkät Turusen nytnyt -äänenpainot saavat suupieleni nykimään. Pidän kuitenkin näyttämölle laittoa ehdottoman onnistuneena, vaikka miellän Ferranten totisemmaksi.

Entäs se, kun Olga antaa lapselle välineet, joilla jarrutella, ”jos äidin ajatukset lähtevät harhailemaan”. Ne harhailevatkin, mutta päätyvät aina Marioon tai uuteen nuorikkoon Carlaan. Nämä ovat läsnä joka aatoksessa, myös intiimissä tilanteessa naapurin muusikon (Tomi Alatalo) kanssa. Siitä ei tule mitään, paitsi esityksen kannalta – oivallisesti toteutettu, kuten myös Olgan omat välianalyysit valokehän alla. Valon varjossa toteutettiin myös hidastettua väkivaltaa hämäävästi; potkua munille ei olisikaan kovin kiva katsoa oikeasti. Valosuunnittelu Tiiti Hynninen.

Moneen suuntaan soheltava Olga, kirjailijanuransa perheen eteen uhrannut, asettuu välillä koneen ääreen naputtamaan ikuiset itsesyytökset: Mitä ja milloin tein väärin, mikä minussa on riittämätöntä? 

Hylkäämisen jälkeisessä elämässä vuorottelevat epäusko ja torjunta, paluun odottaminen, syyttäminen ja arvon kieltäminen, kaikki velloo.

”Lapset, me ei tarvita isiä enää” tai ”Lapset, pitää olla siistiä, kun isi tulee”. Lapset (Elina Hietala ja Ville Mikkonen) ovat välikappaleena. ”Sanokaa isille, että hänen on valittava teidät tai Carla.” Seuraavaksi poika on oksennustaudissa. Olga ei saa enää kuumemittaria oikein päin kainaloon. Koirakin kipeänä.

Karvaturrikka Otto toimii merkittävänä osana pitkin matkaa, kohtalokkaaseen kuolemaansa asti. Olga on raivonnut ja reuhtonut, torjunut avun, kunnes oppii itkemään ja pyytämään apua. 

Tämä kantaesitys on teos, jonka siirtämisessä kirjasta näyttämölle ei ole mitään jupisemista. Ja Tarja Nyströmin käännös on hienoa työtä. 

Kuvat Heikki Järvinen

Tässä vielä Olgan ohjeita ja rohkaisuja: ”Ei hän ole vienyt pois koko maailmaa, hän on vienyt vain itsensä. Etkä sinä ole sellainen kuin naiset olivat 30 vuotta sitten. Tartu tähän aikaan, älä taannu, älä menetä otetta, pidä kiinni itsestäsi. Ennen kaikkea älä antaudu sekaviin, pahansuopiin tai raivostuneisiin yksinpuheluihin. Älä rikkoudu kuin koriste-esine, kukaan nainen ei ole vain koriste-esine.”