Farkuissa kasvaneena tyttölapsena en tullut miettineeksi, että housut keksittiin tuhansia vuosia sitten, mutta naisten jalassa niistä joutui roviolle keskiajalla – jumalanpilkasta. Jeanne d´Arc poltettiin kerettiläisenä, mutta kohotettiin myöhemmin pyhimykseksi.
Ei Anneleita Auer ja Jäätteenmäki pyhiksi julistettu, mutta aikamoinen kärvennys yhdistää naisia, jotka Linda Wallgren kietoo näytelmäänsä Jeanne d´Arcin housut Tampereen Työväen Teatterissa. Eikä lainkaan niin hullusti miltä se äkkiseltään saattaa kuulostaa, vaan pätevästi ja ihme kyllä hauskasti. Ihme, koska taustalla olevat oikeudenkäynnit ja prosessit sisältävät hurjan määrän tragediaa.
Näytelmässä nuo tuomioistuimet ovat kaikkea muuta kuin taustalla, ihan keskellä istuvat naiset, kukin vuorollaan ja välillä yhdessä. Ja kolmasti tuo hökötys muuttuu saunaksi, aina erilaiseksi, mutta aina hulvattomaksi, lauteilla Jeannen, Auerin ja Jäätteenmäen lisäksi tai sijasta esim uutisankkuri Tarmo Ropponen, presidentin neuvonantaja Matti Manninen, jopa oikeistopopulisti LePen. Ja George Bush heittää Paavo Lipposelle vihdan läiskinnän lomassa: What about our Iraq?
Tapahtumavyyhdit ovat niin pitkällisiä ja mutkallisia, että niitä sopii ehkä kerratakin, ennen kuin astuu teatteriin pohtimaan, menikö kaikki niin kuin piti tai mitä oikein tapahtui. Yhtä hyvin voi ajatella, että mitäs vanhoja kaivelemaan, tapaukset on paketoitu aikoja sitten – mutta näytelmän aiheuttama ajatusryöppy oli minusta tosi kiinnostavaa ja terveellistä. Filosofien peruskysymys pulpahtaa tämän tästä: Mitä on totuus? Jatkeeksi voi miettiä, miten sitä ihmisille tuotetaan.
Kolme kuukautta pääministerinä piipahtaneen Anneli Jäätteenmäen (Sofia Smeds) suusta kertaantuu usein: ”Puhuin niin totta kuin osasin.” Miehensä murhasta syytetty Anneli Auer (Miia Selin) ei muista tapahtumista paljon mitään, mutta ”on ikävää kuulla olevansa kylmä”. Onko hän syyllinen, koska ei osoita tunteita?
Lehdistön kuorolausunta ja kameroiden räiskeäänet olivat mainioita tehokeinoja. Neljättä seinää rikottiin huumorin avuin oikein näpsästi. Ketterästi muuntuva Pyry Äikää puhutteli yleisöä aina välillä muka ohjaaja-käsikirjoittajana selostaen, missä mennään. Hän valloitti myös femme fatalena, Tarja Halosena, Tytti Yli-Viikarina, mutta kaiken huippuna Mamma Rosan parsaviikot ja höyryävät salaiset asiakirjat – ja ruokateema jatkui sitten kun Sanna Mariniin päästiin: fetapiirakka ja jauhot.. Vaatteista puhuttiin myös, muistakin kuin housuista: Jos naisella politiikassa on käsilaukku, niin on muumimamma. Jos kaula-aukko on liian syvään uurrettu, niin on liian rietas tai jotain.
Itseään Orléansin neitsyttä esitti energinen Inke Koskinen, mutta kaikille riitti lukemattomia rooleja, joissa kunnostautuivat myös Samuli Muje ja Jyrki Mänttäri. Vauhti on kova, mutta kyydissä pysyy, koska tekijöillä on homma hallitusti hanskassa. Vaikuttava osa omaperäistä esitystä on siihen soveltuva Petra Poutasen omaperäinen musiikki, joka huipentuu lopun rovioon. Siinä huipentuu myös valosuunnittelija Juha Haapasalon ansiokas työ.
Mukana ollut millenniaali kommentoi:
”Teatterilla ja elokuvalla on minulle se jännä ero, että elokuvan loppuessa haluan, että asiat ovat selvinneet. Teatterissa aivot saavat jäädä raksuttamaan, juuri niin kuin Jeanne d´´Arcin housut -esityksessä. Se oli käsittelyssään hienovarainen ja monipuolinen. Suurta antia oli hyvin ajoitettu ja toteutettu huumori. Sukupolveni ja kiinnostuksenkohteideni takia tunsin parhaiten Ulvilan tragedian – mysteeritapaukselle on muuten omistettu Murha.info-portaalissa oma keskustelualueensa, jolla keissiä on spekuloitu yli 120 000 viestin verran. Siksi minut yllätti, että Auerin rooli jäi etäisimmäksi ja sen merkitystä jäin eniten miettimään. Samaan aikaan hienoa ja hämmentävää oli, ettei oikein lopultakaan tullut selväksi teoksen tekijöiden kanta tapaukseen ja henkilöön.”