Juhlatalo Hovista tuli Ranevskajan kirsikkakartano lähellä Ukrainan rajaa, kun Suomen Teatteriopiston jatkokurssilaiset työstivät Tsehovia. Sen valmensi nykyään Hämeenlinnan Teatteria johtava Anna-Elina Lyytikäinen. Teatteriopistolaisten esitys sai tietysti uutta kulmaa sodasta, joka käynnistyi harjoitusten aikana. Kun kauppias Lopahin on kiiruhtamassa Harkovaan, silmieni eteen nousee näkyjä tuhotuista taloista ja ihmisistä – eikä 1800-luvulta.
Juhlatalon puitteissa lavastuksesta selviää aika vähin aineksin, varsinkin kun näyttelijät huojuvat ja suhisevat myös puiden virkaa, viheltävät ja kukkuvat lintujenlaulun. Talo tarjoaa myös yläkerran salit, joihin siirrytään kahden keskimmäisen näytöksen ajaksi. Se onnistuu hyvin, koska yleisömäärä on vääjäämättä rajattu. Vierekkäiset pariovet mahdollistavat mainiosti laajat tanssiaispyörteet.
Näyttelijäopiskelijat saavat harjoittaa taitojaan monessa roolissa ja vaihdellen. Esimerkiksi Ranevskajalla on jokaisessa neljässä kohtauksessa eri esittäjä, hänen tyttärellään Anjalla kolme. Kun rooleja on 10, ja vain pari pysyy samassa osassa alusta loppuun, katsoja kuvittelee sen haastavaksi slaavilaisessa melskeessä, mutta hauskaa se on – ja ymmärrettävää. Juuri kauppias Lopahin pysyy samana, ja on maaorjan taustallaan olennainnen hahmo Tsehovin näytelmässä. Kirjailijan oma isä oli kauppias, isoisä maaorja.
Tietty hysteria kuuluu yläluokan kuvaukseen monissa muissakin kuin venäläisissä piireissä. Hysteerisesti alkaa myös näytelmä, onhan tilanomistajatar palaamassa pakoreissulta Pariisista, tila on konkurssissa jne.
Hajusuoloja tarvitaan jatkossakin, energiaa on niin ylivuotavasti. Juolahtipa mieleeni jossain vaiheessa: Mitenkähän hartaasti nykynuoriso lukee venäläisiä klassikoita, iskeekö lainkaan venäläisten kertojien ”Sallinette/suvainnette” -tyyppinen kielenkäyttö? Anton Tsehov oli suurten kertojien tapaan syvällinen mies, joskin humoristinen viritys ihmispoloista on myös helposti hollilla. Yläluokan joutilaisuus on jatkuvasti luupin alla. Viittä vaille loppua vanha lakeija Firs taisi sanoiksi pukea, että tässäkö tämä oli, elämä mennyt kuin ei olisi elänytkään.
Haastavaa esityksessä tuntui olevan erityisesti jännitteen ylläpito silloin, kun ei ole omien repliikkien vuoro. Painetaan se nyt villaisella, vauhtia irtosi ja vastapainoa tarjosivat seesteiset kuorolaulut Uralin pihlaja ja Natalia.
Meitsillä on nyt plakkarissa kaksi niin erilaista Kirsikkatarhaa kuin olla voi. Kolme vuotta sitten näkemäni villin esityksen loihti Lauri Maijala Helsingin Kaupunginteatterissa. Laitanpa linkin silloisiinkin tunnelmiin, vaikkei vertailu mitenkään samalle viivalle ole tarkoitettu. Päinvastoin, suosittelen taas kerran tutustumaan kaikenlaisiin esityksiin ja teatterikokemuksiin.
www.tampesterteatro.fi/teatteri/kirsikka-maijalan-kakkuun/