Miiko Toiviaisen omakohtainen monologiesitys Kepeä elämäni vieraili TT Frenckellissä tällä viikolla. Se  on monipuolisesti rakennettu runoineen ja äänitteineen, hauska ja yhtaikaa koskettava kokoelma tyylilajeja, joilla transihmisen elämää käydään läpi. Ensiesitys oli jo 2019 – jonka jälkeen se palkittiin parhaana lajissaan. Sitä edelsi lausuntakilpailun voitto ja seurasi Vuoden teatterinäyttelijäksi valinta. 

Ylistin muinoin Miiko Toiviaista blogissani heti ensi näkemältä, Cabaret-musikaalin seremoniamestarina Turussa. En tiennyt tyypin saavutuksista enkä elämäntarinasta. Oli mainiota kuulla, että ohjaajakaan ei tiennyt Toiviaisen transsukupuolisuudesta pyytäessään tätä rooliin, jossa huseerataan ”drag-klubilla”.

Omaelämäkerrallisen monologin ja sen lukuisista ylistävistä arvosteluista johtuen Miiko Toiviaisen transtausta lienee yleisesti tutuksi tullut. Maailmakin muuttuu koko ajan. Homoseksuaaleilta ei enää kysellä, millaista homoseksuaalin elämä on. Tuskin transmieheltäkään loputtomasti kysellään. Nyt tällä Kepeällä elämällä on paikkansa, ja sitä tullaan näkemään eri puolilla Suomea.

Miiko Toiviainen ei kertonut sukupuolenkorjauksesta ennen teatterikoulun pääsykokeita, jottei hänen tarvitsisi velloa mielessään, miten trans-määre mahdollisesti vaikutti raatiin, suuntaan vai toiseen. Alun alkaen musiikkiteatterilaisen prosessia jarrutti pelko siitä, miten hormonihoidot vaikuttavat lauluääneen. Joillekin oli käynyt huonosti. Sinnikkään työn ansiosta Toiviaiselle kävi  hyvin. Siitä saadaan todiste myös Kepeän elämän illassa.

Muiden ennakkoluuloja on noin kolmenlaisia: 1) ”etsii huomiota tolla identiteetillä”, 2) ”sen elämä lienee surkeaa ja traagista”, 3) ”ikävä  transhaukka” – eli iskee jokaiseen erheelliseen ilmaisuun kuin peto, tyyliin ”se ei ole transseksuaalinen vaan transsukupuolinen”.

Lapsena sukupuoli ei merkitse vielä mitään. Lapsella on vain kavereita, ainakin ennen kouluikää. Ala-asteella Miiko Toiviainen alkoi tuntea itsensä soluttautujaksi, joka leikki  tyttöjen kanssa, mutta jatkoi poikien kintereille metsään, paljasteli tyttöjen kuka tykkää kenestä -juttuja. Yläasteella ilmaantui raivoa pitkistä hiuksista ja pikkukaupungin ahtaudesta.

Kaikkea tätä ja informaatiota niin sukupuolieuforiasta kuin -dysforiasta tuodaan esiin hyvässä rytmissä vitsikkyyttä ja vakavuutta vaihdellen. Transpoliklinikalla lääkärin lausumat potilaasta sanelulaitteeseen ovat hervottomia. Erityistä herkkua on myös kritiikinteko Tampereen Teatterissa tehdystä ”transhommasta”. Yleisökin luonnehditaan…

Miiko Toiviaisen pointtina on tuoda positiivista näkökulmaa esim median tai elokuvien narratiiviin,  että transihmisen elämä on tuskallista ja päättyy huonosti.

Esityksen jälkeisessä lämminhenkisessä keskustelutilaisuudessa Miiko Toiviainen kutsuu transihmisyyttä supervoimaksi, joka on avartanut hänen maailmaansa. Hän sanoo tuntevansa  itsensä sekä onnelliseksi että onnekkaaksi.

-Transmiehenä minulla on onnekas positio verrattuna transnaisiin, jotka kokevat häirintää vaikka kauppareissulla. Miiko on saanut konkreettisesti kokea eron entiseen kohteluun naisena. Hänestä tuli feministi.

Esityksen on ohjannut Riikka Oksanen, dramatisoinut  Aino Pennanen, musiikista vastaa Eeva Kontu. Yläkuva: Timo Suutarinen