Katoava maa – muutakin kuin muistisairautta

kuva.jpg

Samaan aikaan kun Katoava maa sai ensi-iltansa TT Frenckellissä 19. tammikuuta, Helsingin Kaupunginteatterissa esitettiin Isän ensi-iltaa. Molemmat näytelmät käsittelevät muistisairaan kanssa elämistä. Katoavassa maassa pääosassa on pariskunta, Isässä isä ja tytär. Kati Outinen kiertää vanhainkoteja monologillaan Niin kauas kuin omat siivet kantaa. Katsoin sen äitini kanssa, joka asuu Koukkuniemessä. Sieltä saavuin myös Frenckellin esitykseen. -Alzheimer on jo kansantauti, toteaa Katoavan maan ohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen.

Yhä useammalla on nykyään tuntumaa muistisairauteen omassa lähipiirissään. Sitä käsittelevät näytelmät antavat mahdollisesti vertaistukea rankkaan arkeen. Alzheimer-aiheeseen saa myös helposti komiikkaa – ja sitä kautta kepeyttä. Riippuu vähän, toiset vain unohtelevat, toiset alkavat kiroilla tai hurjastella seksistisillä jutuilla. Huumori antaa ilmaa myös näyttelijöille. Myös he saattavat joutua miettimään aikaa, jolloin kyseessä ei enää ole näytelmä vaan oma kohtalo, olkoon potilaana tai omaishoitajana. Esko Roine tästä puhuikin aamu-teeveessä.

Nuori ja vanha pari

”Minun muistini on saari. Minä seison siellä, oman muistini saarella, sen korkeimmalla kalliolla ja katselen merelle. Aaltojen pauhu rauhoittaa minut. Menneet tulevat luokseni meren kohinan mukana, aalto kerrallaan. Tulevat yksitelleen, vain kadotakseen takaisin unohduksen valtamereen.”

Katoavan maan vanha pari on aviopari privaatistikin, Esko Roine ja Ritva Jalonen, lavalla Aarne ja Helena. Väliajan jälkeen Helenan tauti on edennyt jo vaiheeseen, joka muistuttaa likeisesti erästä juuri näkemääni asukasta Koukkuniemessä.

Pariskuntaa nuorena esittävät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu, Tampereen Teatterin näyttelijöitä tuoreimmasta päästä. Pätevää oli nuoruuspäivienkin esitys, riitelyineen. Rinnakkain kulkevat elämänvaiheet toimivat hyvin. Kokenut minä pääsi kätevästi antamaan neuvoja nuorelle minälleen. Vanhana muisteltiin ja käsiteltiin niin onnenhetkiä kuin pettymyksiä ja petoksia. Välillä muistisairas ikävöi henkilöä, joka seisoo hänen edessään. Anteeksiannon hetki oli kaunis ja herkkä, kädet päälletyksin, lopulta sylityksin. ”Enkä minä pelkää enää mitään.”

Näyttelijöiden lisäksi aplodeja tulee vastaanottamaan varsin naisvoittoinen tekijäjoukko, johtuuko hoiva-aiheesta:

Käsikirjoitus: Satu Rasila, Ohjaus: Anna-Elina Lyytikäinen, Lavastussuunnittelu: Marjatta Kuuivasto, Pukusuunnittelu: Mari Pajula

 

 

 

Juttele esityksestä

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.