Muistan menneeni katsomaan elokuvaa Kaksi paavia jotenkin epäluuloisena. Miten moisesta saisi mukaansa tempaavan elokuvan? Lähdin leffasta aivan vaikuttuneena. Ei tarvitse olla katolinen eikä uskovainen innostuakseen kahden paavin keskusteluista.  Odotukseni live-esitykseen Eino Salmelaisen lavalla olivat siis korkealla. Hyvinhän siinä kävi, varsinkin kun asialla olivat Esko Roine ja Asko Sarkola. Olin kuvitellut herrat päinvastaisesti rooleihinsa, mutta oikein meni näin, että Sarkola oli Benedictus ja Roine hänen seuraajansa Franciscus.

Anthony McCartenin käsikirjoitus opettaa argumentointia, sovittelua ja ratkaisukeskeisyyttä. Paavit – keskusteluvaiheessa siis paavi ja kardinaali/ arkkipiispa Buenos Airesin kujilta – ovat eri linjoilla lähes kaikesta, mutta perustelevat vuoroin näkemyksiään. Eri linjoilla tarkoittaa lähinnä uudistusten suhteen, maailmanmuutoksen mukana muuttumista. Raamattu pysyy pyhänä kirjana, mutta sitä voi tulkita kirjaimellisesti tai uudesta ymmärryksestä käsin.

Näytelmän sekaan mahtuu jännällä tavalla huumoria, mikä tulkoon mainituksi, ettei synkkyys alkaisi pelottaa. Hommahan perustuu sinänsä tosiasioihin: Paavi Benedictus haluaa erota ikuisena pidetystä virastaan. Edellisen kerran sellainen tapahtui 700 vuotta sitten. Viime vaalissa vähäosaisten asioita ajava uudistusmielinen Bergoglio hävisi Benedictukselle, joka silloin oli 75 v, nyt 86 v.

Benedictus tietää Bergoglion olevan kovin suosittu. Tavallisena syntisenä itseään pitävän miehen antama syy suosioon on yksinkertainen: -Yritän vain olla oma itseni. 

-Ja kun minä olen oma itseni, minusta ei pidetä ollenkaan, tuhisee paavi. Häneltä löytyy itseironiaa niin saksalaisuuteen kuin kuivakkaan huumoriin. Hän myös tietää  joutuneensa tikun nokkaan asioista, joihin on myötävaikuttanut tai ollut nimenomaan vaikuttamatta. Katolisen kirkon skandaalit myllätään esiin, kuten pedofilia. Bergoglio antaa ymmärtää, että tarvitaan sallimista vastustamisen sijaan, ja luettelee abortin, avioeron, homoseksuaalisuuden.

-Kevensitte askeleitani, lisäsitte kärsimystäni, huokaa eroon pyristelevä Benedictus.

Johdanto paavien kohtaamiseen on melko pitkä. Kummallakin on puolustajansa nunnien joukossa. ”Te ette voi erota”, tuskailee sisar Birgitta (Ulla Koivuranta) paaville, ”Te ette voi jäädä eläkkeelle”, vaikeroi sisar Sophia (Anne-Mari Alaspää) ”slummipappi” Bergogliolle Argentiinassa. Alun pitkä tuokio sisar Birgitan luona inhimillistää  tiukkana ja vanhoillisena pidettyä paavia tuodessaan esiin ihmisen haurasta ja epävarmaa puolta. Hauras osoittautuu vahvaksi pyytämällä pahinta kilpailijaa jatkajakseen. Lisämaustetta saadaan musiikista. Musiikkimakukin miehillä on erilainen.

Teos on Tampereen Työväen Teatterin ja Turun kaupunginteatterin yhteistyötä, ja Teppo Järvisen lavastus on hieno ja toimiva siirrettäväksi Turkuun, maaliskuussa.

PS. Tekemättömyyteen viitaten, 6.10.2021 https://yle.fi/uutiset/3-12128986 – ja nykyisen liberaalin paavin aikaankin toimenpiteet ovat olleet vaatimattomia. Ei pedofilian pahoittelu riitä mihinkään.