kuva harri hinkka

Kun jututin Skavabölen poikien ohjaaja Marika Vapaavuorta harjoitusten aikaan, tein päätöksen, joka ei ole päätettävissä: että en vertaile Q-teatterin muinaista kantaesitystä tähän Tampereen Teatterin versioon. Koska aika on toinen, aika kultaa muistoja ja niin edelleen. Fragmentaalinen ja sirpaleinen tekniikka oli vuonna 1991 melko harvinaista, toisin kuin nykyään. Samoin avoin omakohtaisuus – arvailematta nyt ollenkaan, mikä on oikeasti omakohtaista, mikä ei. Se ei kuulu minulle. Sitä paitsi Antti Raivio kirjoittaa tämänkertaiseen käsiohjelmaan: Se ei ole selffie. Se on muistoilla maalattu fiktio.  Lasten näytelmä aikuisille. Omistettu kaikille maailman murjomille, elämän suutelemille, siittiö-munasolukolarista selvinneille, lakanakohtalon välttäneille…

Näyttelijäporukasta Kallion perheen muodostavat Heikki Hela, Mari Turunen, Jaakko Ohtonen ja Eemu Korpela, isän uusi on Elina Rintala, muita sukulaisia ja naapureita tuplarooleineen: Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen, Petri Koskinen, Kirsimarja Järvinen ja Mari Posti.

Nostalgia puree aina, jälleennäkemistä 70-luvun esineissä ja jälleenkuulemista Gary Glitterissä, iki-ihanuutta lasten jutuissa – muttei tästä Fazerin sekalaisilla selviä. Nostalgian lisäksi tarjottimella on sisaruutta/veljeyttä, alkoholismia, avioeroa, itsetuhoisuutta, selviytymistä. Teksti kantaa neljännesvuosisadan päähän. Toteutuspuolella Raivion veljesten tekemä kuva lapsuudesta oli siinä määrin raivoisaa, olkoonkin huumoriin ja absurdiuteen käärittynä, että tämän esityksen aikana olo tuntuu koko ajan odottavalta: Milloin alkaa riipaista. Se tapahtuu vasta siinä vaiheessa, kun Antti Raivio värvätään lavalle lopputaputuksiin. Saan käsittämättömän itkukohtauksen. 20-vuotias avekki ei voi pysyä kartalla: ”Kuulut kyllä ehdottomaan vähemmistöön”. Ei muuta kommentoitavaa tässä häkellyksessä.