Tampereen Teatterin Hamletista on suitsutusta piisannut, samoin sen esittäjästä Tomi Alatalosta. Hän onkin näyttelijä, joka teki minuun vaikutuksen ensi näkemältä, erottui joukosta jo musikaalissa I love you because.
Muinaisissa näytelmissä vuodatetaan aina verta ja ruumiita makaa maassa yleensä useampi kuin yksi. William Shakespeare syntyi 1500-luvulla; koen muun muassa Hamletin osana teatterin historiaa, jota sitäkin pitää välillä nähdä – ja nimenomaan kuulla. Olin melkein ällistynyt, että myös 17-vuotias kommentaattorini piti Shakespearen sanankäytöstä.
Hamlet on perhedraama. Lyhyen kaavan mukaan: Hamletin isä on murhattu, äiti nainut saman tien isän veljen. Hamlet rakastaa Ofeliaa. Väärä henkilö eli Ofelian isä kuolee, kun kosto vaati Hamletia tappamaan isänsä murhaajan eli nykyisen isäpuolensa.
Tomi Alatalo sanoo Taide-liitteen haastattelussaan, että tässä versiossa Hamlet on nuori jäbä, joka painii samojen ongelmien kanssa kuin kuka tahansa meistä. ”Meissä kaikissa on kaikki piirteet. Kyse on vain siitä, mitä me itsessämme ravitsemme. Se, miten kohtelen lähimmäisiä, on suorin tapa vaikuttaa ympärillä olevaan maailmaan”. Ihmisyyden ja olemassaolon pohdinta sekä viha ja rakkaus tulevat jälleen kerran todennetuiksi ikuisuusteemoiksi näyttämöllä.
Toinen hyvä jäbä näytelmässä on sivuroolissa, mutta ihanasti: Rosencrantz Risto Korhonen rotsissaan ja rasvatukassaan. Tapaamme myös uudenlaisen Mari Turusen, upeana kuningatar Gertrudina. Uusiutuvia jaksavat olla myös vanhat konkarit Heikki Kinnunen, Tuija Ernamo ja Jukka Leisti. Ei voi kuin ihailla. Hyvien roolien lista on pitkä, en jaksa kaikkia luetella. Nähkää itse.
Olen joskus arvostellut ohjaaja Mikko Viherjuuren ikuista perustyyliä, mutta tässä se oli paikoillaan. Hän oli myös valinnut oikean – ja dynaamisen – Eeva-Liisa Mannerin käännöksen. Lavastuksesta eli pelkistä ristikoista näyttämön reunoilla en päässyt perille, oliko tarkoituksena luoda kontrastia perinteiden ja nykyajan välillä, mutta jostain syystä sillä ei tässä ollut niin väliä.
Kuva: Harri Hinkka
PS. Arttu Ratinen ja Tomi Alatalo miekkailivat niin tyylikkäästi, että tuli mieleen oikein miettiä, kauankohan harjoitteluun meni. Ainakin tässä teoksessa oli erikseen jopa miekkailukoreografi, Stephen Morgan-MacKay.