Elling on aikamies, jolle päänvaivaa tuottavat sellaiset monille muille arkiset asiat kuin puhelinsoitto ja ruokatilaus ravintolassa. Elling on myös kirja (Brodre i blodet 1996), sitten elokuva (2001) ja nyt vielä näytelmäkin Tampereen teatterin Frenckell-näyttämöllä. Se on ollut myös HKT:n ohjelmistossa syksyllä 2004.

Johannes Korpijaakon tässä esityksessä vivahteikkaasti esittämä Elling on löytänyt ”vuoristohotellista” – joka sittenkin taitaa tarkoittaa psykiatrista sairaalaa – ystäväkseen Kjell Bjarnen (Ville Majamaa). Parivaljakko pääsee muuttamaan kahdestaan kaupungin tukiasuntoon kokeilemaan itsenäistymistä aikuisella iällä, eikä kasvukivuilta voida välttyä. Onneksi heillä on toisensa, jos vaikka pitäisi käydä kaupassa muttei uskalla, kun siellä on niitä omituisia ihmisolentoja.

Miehet ovat matkalla kohti sosiaalista konstruktiota nimeltä ”kunnon kansalainen”, titteli joka kuvaa vähän kaikkia, mutta ei kunnolla ketään. Tässä heitä auttaa sosiaalityöntekijä Frank (Antti Tiensuu), jonka rehvakas purkanjauhanta voi ehkä olla jotain, mitä kaksikko kadehtii. Frank on kuin peili kaikesta siitä, mitä (ennen kaikkea) miehen täytyy olla siinä uudessa kovassa maailmassa, johon Elling ja Kjell Bjarne on heitetty. Ehkä hän tosiaan on vähän eri maailmasta, mutta ihan saman taivaan alta silti.

Ennen kaikkea Ellingin ja Kjell Bjarnen emotionaalinen vilpittömyys on jotain, millä on annettavaa sekä Frankille että katsojalle. He eivät ymmärrä kaikkia asioita nykyaikaisessa maailmassa, niin kuin ei kukaan muukaan. Mutta he eivät häpeä sitä. Miltei paradoksaalista, kuinka pienen ja vaatimattomasti elävän ihmisen mielessä käy paini ja ahdistaa, mutta silti samaan aikaan voi olla jännällä tavalla onnellisempi kuin moni, jolla on paljon enemmän, mutta silti jahtaa vielä jotain. Ainahan on se jotain.

Ellingissä nauretaan paljon, mutta ei ehkä sittenkään millekään kliiniselle mielenterveysdiagnoosille tai varsinkaan siitä kärsiville. Kyse on kasvamisesta, rakkaudesta, mielen tempuista – eli elämästä. Jokainen voi löytää näyttämöltä jotakin itsestään, mutta erityisesti kuvauksen kohteena tuntuu olevan miehen taakka. Ja mies, ainakaan tämä, ei ole aikoihin tuntenut teatterissa näin vahvasti.

Kirjoittaja on vierasbloggaaja Torsti, epä- kunnon kansalainen.