Minulla oli oikein lämpimät aiemmat muistot musikaalista Niin kuin taivaassa. Taisin jopa kadehtia kuorolaulun harrastajia. Nyt otin mukaan viulistiveljen, joka aloitti musiikkiopiston 5-vuotiaana, pianolla tosin, mutta joutui sittemmin kiusatuksi viulukoteloa kantaessaan. Ja voih, alkukuvana on suloinen pikkuviulisti, jota seuraavassa hetkessä kaverien taholta ilkutaan. Hän on musikaalin päähenkilö, kapellimestari, joka palaa maailmalta menestyneenä ja loppuunpalaneena tuppukyläänsä piiloutumaan, mutta päätyykin kirkkokuoron johtajaksi. Oikeastaan päähenkilöitä nousee yhtä lailla kuorolaisista ja heidän tarinoistaan.
Taisin varustautua liian valmiiden ja korkeiden odotusten varassa, varsinkin kun Tukholmasta Suomeen palanneella ohjaajalla Jakob Höglundilla kuului olevan pitkällinen haave – ja helluntailainen tausta – tehdä tämä ohjaus.
Pelkistetty lavastus vaati minulta totuttelua, koska ensin se vaikutti minusta turhan ultramodernilta maanläheisessä meiningissä – olkoonkin että otsikko on taivaallinen. Helsingin Kaupunginteatterin isolla näyttämöllä oltiin välillä kuin tyhjässä parkkihallissa, välillä metalliselta vaikuttavassa pylväshallissa, vaikka suurilla putkilla tehtiin myös nokkelia ratkaisuja, kun kirkkosalia mallattiin. Paksummista sai urkupillit, ohuemmista sai poikkipäin käsinojat kirkonpenkkiin. Välillä pylväiden kuljettelu tuntui kuin tukkilaisten menoilta. Ehkä puitteista ei tulisi tätä purinaa, jos esitys olisi temmannut enemmän mukaansa. Mikä siinä oli, että ei rinnassa asti tuntunut, vaikka kapellimestarilla ja kuorolaisilla oli paljonkin surua sydämessä. Oli toki iloakin, innostusta laulamiseen, vain kurinalaisuutta tuppasi puuttumaan harjoituksissa.
Kay Pollakin alkuperäiskäsikirjoitus on vähän naiivisti opettavainen, mutta tarkoitus on hyvä ja yhteisöllinen. Yhteisö voi vaikuttaa siihen, miten vammaista joukossa kohdellaan, yhdessä voi puuttua myös perheväkivaltaan. Ja koska minulta heti kysyttiin, näyttelikö vammaista vammainen, niin vastaan, että messissä oli: Roolia valmistelivat vammainen ja ei-vammainen yhdessä. Musiikkiopetuksista poimin samat kapellimestarin jutut kuin aiemmin: Kaikki musiikki on jo olemassa, se värähtelee valmiina, pitää vaan osata ottaa se vastaan. Tai vielä ylevämmin: Te ette laula, vaan ääni laulaa teissä. Kapinallinen papinrouva uskaltaa paiskata tiukkismiehelleen, että kirkko sen synnin keksi. Jumalan ei tarvitse antaa anteeksi, koska hän ei ole koskaan tuominnutkaan.
Joukkokohtauksissa lauletaan komeasti. Vaikuttavan Gabriellan laulun saa nyt vetäistä Emilia Nyman. Päähenkilön tarinaa kuljetti kunnialla Tuukka Leppänen. Ensembleen kuuluu valtava joukko ihmisiä, joista voi lukea täältä: https://hkt.fi/esitykset/niin-kuin-taivaassa/
Kuvat: Otto-Ville Väätäinen
