Aurinko helli Keiteleen rannassa Viitasaaren Löytänässä, minne oman kylän poika Juha Varis on perustanut ammattilaiskesäteatterin. Kolmannen vuoden näytelmänä on Suutari Vilihunen, Toivo Hovin hupaelma 1950-luvulta. 

Kielimiehen silloiset keräilyt yhdistävät pohjalaista ja savolaista sanankäyttöä, kun suutari on Savon sydämestä ja hänen topakka emäntänsä Kauhavalta. Pääosassa on Juha Varis, joka on värvännyt kollegoitaan Kansallisteatterista; Pirjo Määtän, Heikki Pitkäsen ja tietysti vaimonsa Helena Vierikon, tässä perheen naimaikäiseksi tyttäreksi. Määttä ja Pitkänen vaihtavat sutjakkaasti parrasta ja peruukista toiseen, suutari pysyy lestissään, ja hyvin pysyykin.

Juha Varis sanoi jo hykerryttävissä saatesanoissaan seisovansa näyttämöllä vähän kuin kotonaan. Kotitalonsa on nimittäin ihan naapurissa. Jalassa ovat isoisän saapikkaat ja suutarin työvälineenä isoäidin isän Singer B29.

Kesäteatterin perustamiseen liittyy olennaisesti Löytänän kylätalon peruskorjaus, joka alkoi muutama vuosi sitten – joten väliajalle kannustetaan lompsa levällään. Kannattaakin, hyvät on Löytänän emäntien herkut.

Entä mitäpä itse teoksesta, kun saatesanoissa ohjeistettiin: ”Jos tykkäätte, kerrotte kaikille. Jos ette, ootte ihan hiljaa.” No, en hiljaakaan ole, koska visiitti oli mukava, sanailu herkullista, näyttelijät päteviä. Tarina sinänsä dramaattisine käänteineen sensellaista, että poika ei ole isänsä poika eikä tytärkään äitinsä tytär, haudan partaalta noustaan, rikokset selviävät parhain päin. Ja tämähän ei ole juonipaljastus, kansannäytelmissä homma on vakio.