Helsingin Kaupunginteatterin Vampyyrien tanssista sometettiin niin sankasti, että uteliaisuus voitti. Päädyin vihdoin Peacock-teatteriin muusikkokommentaattorin kanssa. Päätin istua penkkiin avoimin mielin, siitä huolimatta ja sen vuoksi, että vampyyrigenre tai kauhukulttuuri ei yleisesti ottaen puhuttele minua. Päätös oli pätevä, sillä siten illasta irtosi iloa yllin kyllin. Ja olihan se antaumuksella tehtyä goottispektaakkelia. Huimat puvut, hulppeita joukkokohtauksia. Hetkisen kerkesin kuvitella ne Työviksen isolle näyttämölle…että miten vaikuttavaa sitten olisi…Huikein elämys oli, kun massiivisen kokoinen kreivi von Kroloch avasi suunsa ja laulunlahjansa! Siitä lähtien odotin aina Mikko Vihmaa näyttämölle. Ilahduin Risto Kaskilahdesta majatalon isäntänä, koska olin jostain lukenut moitteita hänen osuudestaan. Minulla ei ollut mitään valittamista. Myös suosikkini Laura Alajääski oli vuorossa kaksoismiehityksestä, lukeutuen niihin hyviin suoriutujiin, kun laulajajoukko kuitenkin oli vähän epätasaista – ei kylläkään häiriöksi asti, joten se siitä. Esityksessä vilahti myös niin hieno tanssinumero, että enemmänkin olisi uponnut sitä lajia.

Muusikkokommentaattori kaipasi vähän enemmän modernismia musiikilta. Toisaalta tämä Jim Steinmanin perinteinen mahtipontisuus puree varmaan enemmistöön ehdoitta. Eva Kontu on myös ehdoton kapellimestari pätevine muusikkoineen. 

Pohdimme väliajalla, olisiko öisten verenimijöitten aihe saanut jäädä mystisemmäksi. Nauraminen on meistä molemmista hauskaa, mutta farssihuumori vampyyrien yhteydessä jäi monesti kömpelöksi, vei ainakin kaiken kauhun ja salaperäisyyden. Vampyyrien tanssi perustuu Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrintappajat vuodelta 1967. Täytynee lisätä, että teoksen ”kantaisä” Polanski mielistyi musikaalissa juuri sen komediallisuuteen.  Loppuaplodien jälkeen ajattelin antautua auktoriteetin mielipiteelle.