Onkohan tämä ohjaajien takaisku, että ensemble pärjää näin hyvin omillaan – kuten Tampereen Teatterin ja Teatteri Siperian loistava työryhmä toteuttaessaan Salaisuuksien illan Frenckelliin. Juuri sinne se sopi mielestäni paremmin kuin valkokankaalle. Tosin Paolo Genovesen italialaiselokuvasta Perfetti sconosciuti tuli kotimaassaan jättihitti. Niin tulee tästä näytelmästäkin täällä.

Nimittäin seuraleikistä kasvaa moniulokkeista draamaa ja argumentointia, kun kännykät alkavat kilahdella pöydällä. Joistain vastusteluista huolimatta on saatu sovittua, että kaikki illan viestit luetaan ääneen ja puhelut kuunnellaan kaiuttimella.

Ihan arkisen kuuloisestakin viestistä alkaa keriytymään monenmoista problematiikkaa. Näytelmän 5 italialaista käsikirjoittajaa on tosiaan pyörittänyt asioita päässään niin vertikaalisti kuin horisontaalisti. Muuten ei perinteisistä aiheista saisi niin runsaasti ammennettavaa. Nousipa esiin lapsensaanti, kasvatus, anoppi, aviorikos, homoseksuaalisuus tai tekotissit, niin jokaisella on mielipide ja tapansa reagoida. Kuten katsojallakin.

Minusta työryhmän yhteinen ohjaus näkyy yleisfiiliksessä, tämän tasavahvempaa seitsikkoa on vaikea kuvitellla.

Huumoriainekset ja muut vivahteet ovat myös hyvin hallussa. Varsinkin vasta kiinnitetyn Ville Mikkosen (TT) äänenpainot saavat minut hepuliin. Tuukka Huttusen bravuuri syntyy puhelusta, joka johtaa hänet tolkuttomaan valheiden verkkoon. Esa Latva-Äijön höveli aviomies on tuttua ja taattua taitoa. Alkuvalmisteluissa vaikutti siltä, että pariskuntien miespuolisko on aina se pehmeä osapuoli vaimoväen nakuttaessa. Mutta kukaan ei lopulta ollut pulmunen, joka olisi säästynyt paljastuksen piinasta, ei edes psykoanalyytikko Eva eli Elisa Piispanen, ei Carlotta – Marika Heiskanen, ei Bianca – Eeva Hakulinen. Olisikohan rehellisyydessä voittanut yksin saapunut Peppe – Jarkko Tiainen, en ole varma, miten se lasketaan. En ole varma siitäkään, sietävätkö ihmissuhteet ja ystävyydet meillä päin yhtä rankkaa tuuletusta kuin Roomassa. Sietokykyäänkin voi puntaroida.

Herkullisesti toteutettua sanailua kannattaa mennä kuulemaan, ja mennessään voi vaikka arvuutella, jos mies on kuin PC ja nainen kuin Mac, niin millaisia he ovat.

Lopullinen suomennos ja näyttämöllepano ovat ansiokkaasti Juha Siltasen. Kulisseja ei tässä tarvitse kärräillä, sen verran aloillaan ollaan, ja niin pitää ollakin.

Kuvat Maria Atosuo