Seela Sellan ja Esko Roineen Sikarit olivat Viimeiset Tampereen Teatterin näyttämöllä vuonna 2011, mutta esitykset eivät. Nyt he lukevat A R Gurneyn kuuluisia Rakkauskirjeitä, joita tunnetuksi ovat tehneet ainakin Elizabeth Taylor, Gerard Depardieu, Tom Hanks ja Mia Farrow – ja meillä päin yhtä tunnettuihin lukeutuvat Leif Wager ja Taina Elg.

Rakkauskirjeitä on siitä kätevä näytelmä, että saa pitää paperit käsissään muutenkin kuin harjoituksissa. Kyseessä on lukudraama, jonka laatija on laatinut tarkkaan myös ohjeet niin sisääntulosta, ääntelystä kuin naaman vääntelystä. Kieltojen lista on pitkä. Kumpikohan näyttelijälle on vaikeampaa, väännellä naamaa vai olla vääntelemättä, mietin, eli kysyn.

-Väkisinkin sitä jotenkin reagoi, ei voi olla kuin pääsiäissaaren patsaana, mutta on pidettävä huoli, ettei rupea korostamaan…miettii Esko Roine etukäteen.

-Vaara vaanii, että innostuu liikaa, jos yleisö innostuu, jatkaa Seela Sella.

Ja yleisöhän innostui heti ensi-illassa – mutta esitys pysyi kuosissa.

Rakkauskirjeitä on elämänmakuisena tunnettu näytelmä, jossa lapsena tutustuneet mies ja nainen jatkavat aaltoilevaa yhteydenpitoa kirjeiden välityksellä viidenkymmenen vuoden ajan, tehden samalla opinnot, työ- ja perhe-elämän tahoillaan.

Rivien välistä pirskahtelee rakkaus, mutta Andy ja Melissa eivät koskaan lyöttäydy yhteen. Mikseivät? Niin erilaiset luonteet, taustat, kunnianhimo? He aloittivat kirjelappusilla koulunpenkillä, mutten silti olisi jättänyt heitä ihan kiinni toisiinsa kuin paripulpettiin, vaan jonkunmuotoisen ilmaraon kanssa. Vai liian ilmeistä? No, pikkujuttu, makuasia. Esitys pitää otteessaan, rämäkästikin. Tässä ei haikailla nostalgisesti, mutta kaihon kirjeaikaan se synnyttää. Tämä on kuin oodi kirjeiden kirjoittamiselle ylipäätään. Yleisön ikärakenne paljastaa, että mustekynällä ja kaunokirjoituksella on tullut raapustettua. Nuorisoa ei näy. Mistä diginatiivit jäävät paitsi ilman kirjekulttuuria? Eivät kai mistään, kun sitä ei voi kaivata, mistä ei tiedä?

Ennenkin kirjeissä oli eroja. Kun Melissa eräänä jouluna saa Andyltä hohdokkaan ”ryhmäkirjeen”, tyylilaji on täysin toinen kuin aiemmissa. Melissa ottaa siitä semmoiset pultit ja semmoisin sanakääntein, että yleisö repeää. Kirjeitse tutustuu riittävästi havaitakseen, milloin tulee puppua. Mutta miten syvää rakkaus kirjepaperilla voi olla? Sen huomaa vasta, kun menettää toisen, ehkä.

Juha Lehtolan käännös on kaikkiaan luonteva. Kääntäjien ikuinen ongelma on se, että vain särähdyksiin tartutaan. Se tuskin oli vahinko, että Esko Roineen suuhun soviteltiin ”iisisti chillaten”. Minut se ja pari muuta kohtaa vippasi ulos kyseisestä aikakehyksestä.

PS Väliajalla syntyi kirjeistä kiihkeää keskustelua jopa tuntemattomien kanssa. Yksi katui, kun oli antanut heittää isän kirjejäämistön  rintamalta menemään, toisella oli edesmenneen puolison rakkauskirjeet sentään tallessa, itse haikailin vanhempieni kirjeenvaihdon perään. Pullisteleva pahvikotelo oli maalla remontin yhteydessä raivattu vinttihuoneen kaapin päältä juhannuskokkopaikalle…

PPS Tekijän ”testamentissa” viitataan myös tässä ja nyt -periaatteeseen, ulkoa ei saa opetella. Siksi esityksiä on harvakseltaan. Pidä varasi, ettet jää ilman.