Nuorten teatterifestivaali Murros näyttää vakiintuneen Tampereelle. Viime viikonloppuna oli kahdeksannen kerran mahdollisuus nähdä antaumuksellista tekemistä ja silmätä tulevaisuuteen: Keitä tulossa, millaisin eväin? Teatterilta odotetaan yleensä uusiutumiskykyä ja ennakkoluulottomuutta. Samaa voisi toivoa teatteripääkaupungin yleisöltä. Kun Savonlinnan taidelukio toi Minna Canthin Ompelijan ja Lain mukaan Eino Salmelaisen näyttämölle, yleisö näytti koko lailla nuorelta ja festarin omalta näyttelijäporukalta. Missä oli keski-ikäisten teatterifiikkien uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus? Tosin itsellänikin vilahti ei-toivottuja epäloogisuuksia siitä, onko sunnuntaina jotenkin jämät jäljellä, koska katselmus alkoi jo perjantai-iltana. Ei tietenkään. Canth oli juuri oikealla tavalla freesattu. Lisäksi kuoron avulla saatiin moninkertaistettua nuoren energian määrä. Energia on arvokasta. Eikä lausuntakuoro ollut mikään tyhjäntoimittaja vaan kuljetti kertomuksia. Kaiken huippuna Taikkarin porukka osasi myös laulaa – omat sävellyksensä! Minna Canth kirjoittaa kiistatta painavassa sarjassa, ikuisuusasiaa ihmisenä olemisesta ja oikeudesta, tasa-arvosta ja sen puuttumisesta. Aineksista syntyy yleensä tragediaa. En voi väittää, että Taikkarin esitykset olisivat raastaneet sydäntäni raspilla, mutta heidän otteensa olikin kepeydessä, Kira Boesenin ohjauksessa. Energiaa sai ammentaa isolla kauhalla.