Edward Albeen näytelmän nimi viitannee monikerroksisuuteen ja tajunnanvirtaan, vaikuttaa kryptiseltä, lastenlaulun sävel ei. Pahaa sutta ken pelkäisi. Katsomossa pelottaa, ainakin minua. Jo ensimmäisellä puoliajalla palleaa kiristää, silti väliaika pedataan siten, että varsinainen skalpeeraus on vasta edessä. 

Jos vittuilusta jaettaisiin taidepalkinto, se kuuluisi auttamatta Albeelle,  siinä mitassa hän on tehnyt vuosikymmenten klassikon näyttämöille ja valkokankaalle. Kuka muka ei ole nähnyt Oscar-elokuvaa ja lukenut siitä patsaat pokanneen pariskunnan Taylor-Burtonin privaateista taisteluista. 

TT Frenckellin lavalla riehuvat, rienaavat ja raastavat toisiaan Esa Latva-Äijö ja Ritva Jalonen. Heidän yleisönään ja oman liittonsa petoksenperkaajina toimivat Kai Vaine ja Linda Wiklund. Taitavaa nelikkoa on taiten luotsannut ohjaaja Marika Vapaavuori. 

Esitys vertautuu minulle rikosdraamojen suljetun huoneen mysteeriin. Kirjojen piirittämässä olohuoneessa pysytellään, mutta akateemiset tittelit eivät auta, kun jatkoilla ollaan, juodaan juomasta päästyä, sinkoillaan sivalluksia, sanat täynnä saastaa, mustaa huumoriakin mukana. Mitä nyt hehkeä Honey käy välillä kylppärissä oksentelemassa ja ikääntyvä Martha nuoren Nick-komistuksen kanssa muhinoimassa.

Tosi isot aplodit Esa Latva-Äijölle, joka Georgena on tavoittanut käsittämättömän sutkin tavan olla, elehtiä ja panna hanttiin Marthan piinapenkissä. Alistamisen ja alistumisen rajat hämärtyvät näissä sanailuissa, kuten vihan ja rakkaudenkin. Armoton yö on vaihtunut aamuksi, kun valonsäteet pilkottavat kaihdinten välistä.

Tätä näytelmää on puitu ja kuvailtu parisuhdehelvettinä vuodesta 1962 lähtien. Myös lapset ja lapsettomuus kuuluvat siihen, ura ja pyrkyryys. Naisen osa ei ole enää lähimainkaan sama, mutta mieleen ei lainkaan tule syytellä, että esitys nousisi jostain kumpujen yöstä ja menneestä maailmasta. Varsinkin, kun käännöksen on kerrassaan ansiokkaasti freesannut Reita Lounatvuori. 

Kuvat Mika Lumme